Halutaanko tuottaa syrjäytettyjä vaiko selviytyjiä?

Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten tilannetta ja määrää arvioitaessa on jäänyt kovin vähälle huomiolle opettajien osuus asiassa (HS 14.9.). Eräässä tapauksessa, joka edustaa tyypillistä 2000-luvun huostaanottoa, sosiaalitoimi esitti 14 -vuotiaalle lapselle ja tämän perheelle lastenkotisijoitusta koulunkäyntiongelmien takia. Perheen vastustaessa asiaa käsiteltiin hallinto-oikeudessa huostaanottoasiana.

Lastensuojeluasiakkuus oli alkanut koulun lastensuojeluilmoituksesta, jossa ilmaistiin huoli lapsen levottomuudesta. 7. luokalla koulu ilmoitti turvautuvansa ”terapeuttisiin kiinnipitoihin” lapsen aggressiivisuuden takia. Lapsi kertoi, että hänet kaadetaan maahan ja kaksi tai kolme aikuista pitää häntä käsistä, jaloista ja yksi istuu hänen päällään.

Vanhemmat olivat ottaneet vastaan perhetyöntekijän, veivät lapsensa sosiaalitoimen kehotuksesta perheneuvolaan ja lastenpsykiatrisiin tutkimuksiin, jossa todettiin masennusoireinen käytöshäiriö. Kun lastenpsykiatrinen hoito ei auttanut, he vaativat tarkempia tutkimuksia, tukea kouluun ja opettajia puuttumaan pitkään jatkuneeseen koulukiusaamiseen. Vanhemmilla ei ollut kotona vaikeuksia lapsensa kanssa. Rehtori vakuutti koulun tekevän kaikkensa.

8. luokan alussa vanhemmat veivät lapsen yksityisesti lastenneurologille ja neuropsykologisiin tutkimuksiin. Hänellä todettiin keskivaikea lukihäiriö ja hahmottamisen häiriö, joka vaikeuttaa huomattavasti selviytymistä arjessa. Lääkäri suositteli kouluun avustajaa, oppimistilanteiden rauhoittamista ja kannustavaa tukea. Lapsen älykkyys todettiin keskimääräistä korkeammaksi.

Lapsi oli siirretty erityisopetukseen. Sopeutumattomien luokassa toimi erityisopettaja, joka oikeudessa paljastuikin historian tutkijaksi. Hän kertoi soittaneensa sosiaalitoimistoon, kun lapsella oli läksyt tekemättä tai hän karkaili tunnilta. Opettaja ei osannut kertoa, oliko käytössä ollut jokin lasta kannustava menetelmä tai oliko ylipäänsä kokeiltu eri opetusmenetelmiä.

Lapsen psykiatrisesta hoidosta vastannut kunnallinen lääkäri kirjoitti sosiaalityöntekijälle lausunnon, jossa suositti lapsen sijoittamista strukturoituun ympäristöön. Vanhemmat, joita lääkäri oli vain muutaman kerran tavannut, eivät hänen mukaansa kyenneet antamaan lapselleen tarpeeksi tukea. Lääkärillä ei ollut lastenpsykiatrin koulutusta eikä hän ollut tutkinut lasta. Sosiaalityöntekijä, joka esitti huostaanottoa, paljastui valtiotieteen ylioppilaaksi ilman mitään peruskoulutusta.

Hallinto-oikeus vahvisti huostaanoton, kun lapsen vanhemmat eivät ”kykene näkemään vaikeasti oireilevan lapsensa avun tarvetta”. Tuomioistuin, jonka asiantuntijajäsenenä toimi sosiaalitoimeen vahvasti sidoksissa oleva henkilö, ei paneutunut lainkaan lapsen saaman tuen laatuun eikä asiassa lausuntoja antaneiden henkilöiden ammatilliseen pätevyyteen.

Varhaisella puuttumisella ja yhteydenotolla sosiaalitoimeen voidaan kuulemma tukea lapsen kasvua jo varhaisessa vaiheessa. Se näyttäytyy kuitenkin keinona, jolla koulut pääsevät eroon pätevää opetusta vaativista vanhemmista ja näiden lapsista. Julkisuudessa puhutaan lapsen ”oireilusta” ja syytetään vanhempia rakkauden ja rajojen puutteesta.

Tutkimuksetkin viittaavat koulun ja lastensuojelun välillä olevan yhtymäkohtia (OPTULA 2.4.2007/ 76). Lapsen kouluvaikeudet näyttäytyvät suurena syynä (37 %) kodin ulkopuolelle sijoituksissa (16 059 lasta v.-07). Sosiaaliset vaikeudet on toisena suurena syynä (52 %). Kouluvaikeuksien taustalla ei suinkaan ole päihde- tai vuorovaikutusongelmainen perhe kuten usein esitetään.

Oppimisongelmasta voi paisua vaikeuksien vyyhti vain siksi, että lasten kanssa työskentelevien ammattitaidossa on puutteita. Miksi koulu toimii jähmeästi valmiina pudottamaan tien oheen jokaisen, jonka ote herpaantuu vaikkapa lukivaikeuden takia?

Sosiaalitoimen mukaan tulo lapsen asioihin on varma tae siitä, etteivät koulunkäyntiongelmat ratkea. Monen perheen ahdistus lisääntyy sosiaalitoimen huostaanottouhkauksista. Sosiaalitoimi mieltää työnsä omaan hallinnonalaan rajoittuvaksi eikä halua puuttua koulun toimintaan, vaikka se olisi avainasemassa punaisen langan etsimisessä ja voimavarojen yhdistämisessä lapsen tueksi. Moniammatillisuus näyttää olevan vain keino vierittää vastuu toiselle ammattilaiselle.

Lastensuojelun työntekijöiden määrää tulisi huomattavasti vähentää, sillä sosiaalityöntekijöitä lisäämällä kodin ulkopuolelle sijoitukset lisääntyvät ja yhä useampi lapsi joutuu syrjäyttämällä syrjäytetyksi niin koulutuksesta kuin työelämästä. Valtion tulisi lopettaa bonusten antaminen huostaanotosta. Sen sijaan tuki tulisi ohjata kunnille kouluille, päivähoitoon, nuorten harrastustoimintaan ja kehitellä aivan uusia työmuotoja murrosikäisten ja heidän vanhempiensa tukemiseksi.

Erityisesti tulisi paneutua opettajien henkilövalintaan, onhan kyse suhtautumisesta ihmiseen. Miksi ammattilaiset suhtautuvat lapseen kuin vaaralliseen yhteiskunnasta eristettävään viholliseen näkemättä omaa osuuttaan lapsen käytöksessä? Mistä on syntynyt harha, että vain sijaishuollossa olisi taito kohdata lapsi ja antaa hänelle jotain parempaa? Eikö yhteiskunnalle tulisi paljon halvemmaksi, jos nuo taidot vaadittaisiin jo peruskouluun palkatulta henkilöltä?

Pitäisikö opetusalan ammattilaisten ottaa vastuu lapsen kasvusta ja noudattaa perusopetuslain velvoitteita toimia yhdessä lapsen vanhempien kanssa? Syrjäytyneen nuoren tilalla voisi silloin olla selviytyjä, jolla on eheä perhe ja opettaja, joka voi tuntea ylpeyttä onnistumisestaan. Miksi niin monen lapsen elämä hukkaantuu melkein-ammattitaitoisten ammattitaidottomuuteen?