Varhaisen puuttumisen katastrofi eli kaamea suihinotto

Varatuomari Leeni Ikonen on laatinut tämän tapauskommentaarin perheen pyynnöstä. Perhe on antanut tapaukselle otsikon ja sillä halunnut kiinnittää huomion siihen, kuinka totuus voi muuttua toiseksi viranomaisen käsissä.

16-vuotiaan nuoren lastensuojelun asiakkuus alkaa marraskuussa, kun nuorisopsykiatrian poliklinikka kutsuu kunnan sosiaalityöntekijän mukaan neuvotteluun. Nuorella ei aikaisemmin ollut lastensuojelun asiakkuutta.

Neuvottelussa todetaan, että nuorella oli ollut lastenpsykiatrian asiakkuussuhde ja että vointi oli ollut viime vuosina hyvä. Vuosi sitten hänen kaverinsa oli tehnyt itsemurhan ja nuorella oli muitakin raskaita kokemuksia kaveripiirissä. Nuori oli ollut lyhyellä kriisijaksolla sairaalassa ja tämän jälkeen kotiutunut hyväkuntoisena.

Neuvottelun tarkoituksena oli nuoren asumisen järjestäminen niin, että hän saa tarvitsemansa huolenpidon. Nuori oli harjoitellut alkusyksyn asumista yksin, erään perheen alivuokralaisena, koska lukion käynti helpottui koulumatkan lyhennyttyä.

Sosiaalitoimen kirjauksen mukaan tässä ensimmäisessä neuvottelussa pohdittiin nuoren sijoittamista sijaiskotiin. "Psykiatrinen hoito ei onnistu, ennen kuin on turvalliset olot".

Nuori kirjoittaa;

”Jos kysyt minulta, miksi asuin yksin, vastaus on se, että se oli kokeiluluontoinen asia ja me itsekin huomasimme, ettei se toimi. Yritimme ratkaista sitä ettekä te antaneet siihen mahdollisuutta. Vanhempani eivät ole huonoja. Miksi siis ette katsoneet, miten isäni pärjäisi kanssani. Isäni on todella tärkeä minulle ja meillä on hyvät välit”

Kolme päivää myöhemmin sosiaalityöntekijä menee koululle tapaamaan nuorta yhdessä koulukuraattorin kanssa. Nuoren vanhempia ei kutsuta neuvotteluun mukaan. Nuori ilmoittaa neuvottelussa halustaan lähteä isän luokse asumaan toiselle paikkakunnalle ja jatkamaan kouluaan.

Vanhemmille paljastuu myöhemmin, että kuraattori oli pyytänyt nuorta syksyn mittaan toistuvasti luokseen keskustelemaan, ja käyntikertoja ehti olla 22:n arkipäivän aikana kuusi. Ne olivat kestäneet kerrallaan jopa 1 - 1,5 tuntia.

Samana päivänä sosiaalityöntekijä soittaa nuorisopsykiatrian poliklinikan psykologille (ottamatta yhteyttä nuoreen tai tämän vanhempiin), jonne nuori on seuraavana päivänä menossa. He pohtivat yhdessä mitä tehdä.

Äidin kotona käy sosiaalityöntekijä, joka ilmoittaa lastensuojeluun, ettei ole varmuutta siitä, kykeneekö äiti turvaamaan nuoren tilanteen. Hän laatii äidistä lausunnon yhden lyhyen tapaamisen perusteella ja toteaa, ”käsitykseni on, ettei äiti kykene turvaamaan tyttären päihteettömyyttä tai estämään tytärtä ajautumasta tilanteisiin, joissa vaarana on joutua jopa seksuaalisesti hyväksikäytetyksi”.

Äiti kirjoittaa;

Kotikuntani sosiaalityön johtaja tuli tyttäreni kiireellisen huostaanoton päivänä kotiini. Avopuolisoni on ollut jo vuosia vakavasti kroonisesti sairas, ja hän pystyy asumaan kotona hyvän lääkityksen, kotisairaanhoidon, henkilökohtaisen avustajan ja omaishoidon turvin. Edellisenä päivänä avopuolisoni oli joutunut hengenvaarallisessa tilassa sairaalaan.

Tulin siis kotiin tuona tiistaina kesken työpäivän tavatakseni sosiaalityön johtajaa. En voi näin jälkeenpäin kuin ihmetellä, kuvittelinko silloin ystävällismielisen "sosiaalitädin" tulevan kotiini vain keskustelemaan kanssani ja tukemaan minua ja perhettäni vanhemmuudessani?

Mikäli sosiaalityön johtaja olisi toiminut rehellisesti, olisi hän viimeistään jo ovella kertonut tulevansa keräämään vain "todisteita" tyttäreni huostaanottoon ja amerikkalaismallisen poliisisarjan tavoin ilmoittanut, että "kaikkea lausumaani voidaan käyttää teitä vastaan". Silloin olisin ymmärtänyt – avopuolisoni kuolemanvaarallisen sairauskohtauksen aiheuttamasta shokista huolimattakin – millä asialla tämä "sosiaalitäti" oli.

Johdattelevan keskustelun aikana kerroin huoleni siitä, että en halua tyttäreni joutuvan sellaisiin seksiä sisältäviin tilanteisiin poikien kanssa, joihin hän ei ole kypsä. Tyttäreni oli erityisen herkkä ja haavoittuva, kun kaveripiirissä oli tapahtunut itsemurha. Selitin, että tuen avulla hän kyllä selviää hyvin eikä halua vahingoittaa itseään.

Seuraavana päivänä eli viisi päivää lastensuojelun asiakkuuden alkamisesta nuori käy nuorisopsykiatrian poliklinikan psykologin vastaanotolla. Psykologi soittaakin yht エäkkiä sosiaalityöntekijälle ja kertoo nuoren kertoneen hänelle vakavista asioista. Sosiaalityöntekijä päättää tehdä kiireellisen huostaanoton ja nuori noudetaan psykologin vastaanotolta vastaanottokotiin odottamaan siirtymistä perhekotiin.

Nuori itse kirjoittaa;

Siirrytäänpä sitten suoraan päivään, jolloin minut kiireellisesti huostaanotettiin. En tiedä miksi minut sillä tavalla otettiin pois kotoa tai kenen ansioista, mutta selvittelen sitä.

Isäpuoleni oli juuri joutunut sairaalaan ja minulla oli myös koeviikko meneillä. Kävin siis sinä aamuna kokeessa, jonka jälkeen lähdin katsomaan isäpuoltani keskussairaalaan, jonka jälkeen menin psykologin vastaanotolle. Vastaanotolla en ollut puhetuulella. Olen aina ollut avoin ihminen, mutta jotenkin psykologin lähestymistapa ei oikein houkuttelut minua juttelemaan. Minulla ei silloin ollut akuuttitilannetta, vaikka jotenkin nämä ammattilaiset tuntuivat repivän sellaisen tyhjästä.

Sain tietää, että minut huostaanotetaan kiireellisesti. Olin itkuinen ja todella paniikissa. Jouduin vieraiden ihmisten käsiin lukkojen taakse ilman että edes ymmärsin miksi (enkä kyllä ymmärrä vieläkään vaikka kohta vuosi on kulunut tästä päivästä). Sitten jouduin perhekotiin. Se tuntui Helvetiltä.

Sosiaalityöntekijä kirjoittaa kiireellisen huostaanoton päätökseen, että

”nuorella ei ole ollut lastensuojelun asiakkuutta ja hän on ollut lastenpsykiatrian asiakas. Nuorella on ollut itseään vahingoittavaa käytöstä, alkoholinkäyttöä ja seksisuhteita. Nuori joutui kriisijaksolle sairaalaan pariksi viikoksi marraskuussa vakavan masennuksen takia. Äidin avopuoliso vakavasti sairas ja äiti oli sitä mieltä, ettei nuoren asuminen onnistu kotona. Koulukuraattori toi esiin huolta nuoresta. Nuori on hänelle kertonut avoimesti runsaasta alkoholinkäytöstä ja seksisuhteista, jotka ahdistivat häntä. Psykologi tapasi nuorta tänään ja ilmoitti huolensa nuoren pärjäämisestä yön yli. Nuori on laitettu osastojonoon sairaalajaksoa varten, mutta paikkaa ei ole tällä hetkellä”

Sosiaalityöntekijä aloitti huostaanoton valmistelun ja asia käsiteltiin joulukuussa sosiaalilautakunnassa. Päätökseen kirjattiin, että ”nuori on kärsinyt psyykkisistä ongelmista jo vuosia. Lääkärinlausunnon mukaan hänen terveydentilansa on epävakaa ja ristiriitainen. Hän ajautuu itseään vahingoittavaan käytökseen, kuten alkoholinkäyttöön ja vahingollisiin seksisuhteisiin. Nuori on asunut itsenäisesti syksystä alkaen. Nykyiset asuinolot eivät tue nuoren psyykkistä kuntoutusta ”.

”Avohuollon tukitoimet eivät ole enää tässä tilanteessa riittäviä suojaamaan nuorta häntä itseään vahingoittavalta käytökseltä. Nuoren psyykkinen kuntoutuminen ei edisty ennen kuin olosuhteet ovat turvatut eikä tarvittavaa turvaa pystytä avohuollon keinoin järjestämään”

Nuori kirjoittaa;

Perhekodissa ollessani tunsin olevani hyvin poissa tolaltani, joten pyysin monesti että pääsisin nuorisopsykiatriselle osastolle. Se ei ollut koskaan heidän mukaansa mahdollista - ainakaan vielä. Heidän diagnoosinsa mukaan olin ns. huomionkipeä lapsi, joka tarvitsee aikuisten tukea. Lisäksi sosiaalityöntekijä on sanonut minua sairaaksi ihmiseksi. On monia muita tilanteita missä minua mollattiin tuollaisilla sanoilla kuten myös perhettäni. En käsitä miten se edistää perheeni tai minun hyvinvointia?

Sosiaalilautakunta hyväksyi huostaanottoesityksen. Isä, äiti ja nuori valittivat päätöksestä hallinto-oikeuteen. Nuori pääsi viimein sairaalaan osastojaksolle tammikuun lopulla oltuaan perhekodissa noin kaksi kuukautta.

Nuori kirjoittaa;

Minua ihan järkyttää miten pimeästi toimitte. Te ette sitten millään ymmärrä, miten paljon tästä kärsin ja millaisen trauman se jätti? Mutta toisaalta ettehän te välttämättä ole kokeneet sitä, ei sitä ymmärrä ennen kuin sen itse kokee.

Ennen huostaanottoani en oikein tiennyt miten suhtautua huostaanottoihin, koska en ollut kokenut mitään sellaista. Sen te minulle opetitte, millainen helvetti täällä maanpäällä on olemassa, jopa meidän hyvinvaltiossamme. Te olette päättäjiä, itse vapaaehtoisesti hankkiutuneet vastuullisille paikoille tekemään päätöksiä.

Käyttäkää sitä valtaanne hyviin tekoihin. Olette varmasti tietoisia nuorten voinnista tässä maassa ja että jotain on tehtävä. Ja jos voin neuvoa näin nuorena niin sanon että huostaanotto ei ole ennalta ehkäisevää työtä (kuten toivottavasti pikku hiljaa ymmärrätte).

Hallinto-oikeus järjesti asiassa suullisen käsittelyn yli puoli vuotta myöhemmin kesäkuussa. Se toteaa päätöksessään mm.

”nuoren tarvitsema huolenpito olisi ollut järjestettävissä muulla tavoin kuin ottamalla hänet huostaan. Sijaishuoltoon sijoittaminen ei ole ollut nuoren edun mukaista. Sosiaalijohtajan ja sosiaalilautakunnan päätökset ovat perustuneet puutteellisiin tietoihin nuoren perheen suunnitelmista ja tilanteesta sekä virheelliseen arvioon huostaanoton edellytysten täyttymisestä.

Huostaanotolla on vakavalla tavalla puututtu nuoren ja hänen perheensä tilanteeseen selvittämättä riittävästi muita vaihtoehtoja, joilla huostaanotto olisi voitu välttää. Huostaanotto ja sijaishuoltoon sijoittaminen ovat aiheuttaneet haittaa nuoren terveydentilalle.

Sosiaalilautakunta velvoitetaan korvaamaan äidin oikeudenkäyntikulut 8 000 eurolla”.

Äiti kirjoittaa;

En ymmärrä sosiaalityöntekijän kirjoittamaa lausuntoa. Sanoin hänelle, etten pysty ympärivuorokautiseen tyttäreni vahtimiseen. Olen itse kaksivuorotyössä ja tyttäreni oli tuolloin lukiossa. Miten olisin voinut - ja ennen kaikkea miksi ihmeessä- minun olisi pitänyt olla hänen kannoillaan aivan joka hetki?

Jos palaan vielä huostaanottoon keinona "turvata" ettei nuori joudu seksuaalisesti hyväksikäytetyksi, niin en voi kuin kummastella sosiaalijohtajan aivoituksia tässä kysymyksessä. Huostaanotto olisi ollut asiallista, mikäli olisi väitetty, että tyttäreni tuli kotonaan seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Niin pitkälle sosiaalijohtaja ei sentään mennyt, että olisi sellaista väittänyt.

On kuitenkin lähes julkinen salaisuus, että myös sijoitetut alaikäiset harrastavat seksiä, joskus jopa perhekotisijoitusyrittäjän tai tämän oman lapsen kanssa. Tiedossa on myös, ettei huostaanotto suojaa edes suunnittelemattomalta teiniraskaudelta. Huostaanotto ei todellakaan ole mikään vaihtoehto seksuaalineuvonnalle!

Koko touhotus tyttäreni seksiasioilla oli sosiaalitoimen puolelta järjetön ja erittäin haitallinen ylilyönti. Yhdelläkään heistä ei ollut minkäänlaista asiantuntemusta seksuaaliterapiasta, ja syy miksi he siihen puuttuivat niin hanakasti, johtuu heistä itsestään, ei tyttärestäni.

Jos kyseessä olisi ollut tahattomien väärinkäsitysten suma, ne oltaisiin helposti voitu välttää siten, että sosiaalijohtaja olisi kotikäyntinsä lopuksi käynyt rehellisesti ja avoimesti läpi kaikki keskusteluamme koskevat kirjaukset, ja olisimme voineet yhdessä katsoa olemmeko käsittäneet toistemme lausumat oikein. Lainmukaisuuden ja rehellisyyden asemasta sosiaalijohtaja toimi pintapuolisesti, salakavalasti ja tarkoitushakuisesti.

Miksi laki ei suojaa mitenkään näin traumaattisen hallinnollisen vapaudenriiston uhriksi joutuneita ihmisiä?

Tapauksen kommentaari:

YK:n lapsen oikeuksien komitea on kiinnittänyt Suomen viranomaisten huomion siihen, ettei maassamme tilastoida huostaanottojen syitä ja että kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten lukumäärä on viime vuosina kasvanut. Komitea suosittelee vakavasti, että Suomi kohdistaisi enemmän varoja lapsiperheiden tukemiseen. Kodin ulkopuolelle sijoitettuja lapsia oli vuonna 2007 16 059, joista huostaan otettuna 10 207 lasta. Huostaanottoja lopetettiin vuonna 2005 koko maassa vain 491, Stakesin antaman tiedon mukaan vuonna 2007 huostaanottoja lopetettiin vain 366.

Vaikka huostaanottojen syyt eivät ole tiedossa, maamme viranomaiset esittävät julkisuudessa, että sijoitusten syinä ovat pääasiassa vanhempien päihdeongelmat ja perheväkivalta. Usein esitetään myös, että lasten ongelmat aiheutuvat varhaisen vuorovaikutuksen häiriöistä, millä perustellaan yhä varhaisempia huostaanottoja. Uusi ilmiö onkin vauvahuostaanotot, kun maamme ensikodit ovat kadottaneet alkuperäisen tarkoituksensa ja niistä on tullut sosiaalitoimen asiointikumppani.

Vastoin komitean suosituksia viranomainen ei tue riittävästi vanhempia heidän kasvatustyössään, eikä lasten erilaisuudesta ja terveydentilasta johtuvia vaikeuksia tueta riittävästi kouluissa. 2000 -luvulla käyttöön otettu varhaisen puuttumisen huoliluokittelu on saanut aikaan huostaanottojen kasvun. Pääasialliset syyt löytyvät koulunkäynnin ongelmista ja tuen puutteesta, jotka yläluokilla ilmenevät käytösongelmina. Yhä useampi sijoitettu lapsi onkin yli 12 -vuotias. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimus 2007/76 arvioi koulunkäynnin ongelmien olevan syynä sijoituksiin noin 37 prosentissa tapauksia. Näin havaitsen asian olevan myös käytännön työssä. Tutkimuksessa vanhempien päihteet ovat syynä sijoituksiin vain 10-15 prosentissa tapauksia. Tapaus ajoittuu vanhan lastensuojelulain aikaan eli ennen 1.1.2008.

Huostaanoton ja kiireellisen huostaanoton perusteet ovat uudessa laissa samankaltaiset kuin vanhassa laissa. Lapsi on otettava sosiaalilautakunnan huostaan ja järjestettävä hänelle sijaishuolto, mikäli lapsi vaarantaa vakavasti terveyttään tai kehitystään, jos avohuollon tukitoimet ovat osoittautuneet riittämättömiksi ja jos sijaishuollon arvioidaan olevan lapsen edun mukaista. Lapsi voidaan ottaa huostaan, mikäli lapsi on välittömässä vaarassa.

Huostaanotto on hallinnollinen vapaudenriisto ja kajoaa ankaralla tavalla lapsen perusoikeuksiin. Siitä päätettäessä tosiseikat lapsen tilanteesta tulee luonnollisesti olla selvillä. Jos lapsen suojelun tarve voidaan saavuttaa avohuollon tukitoimin, ei huostaanottoa saa tehdä. Kaikissa tukitoimissa on valittava parhaan tuloksen saavuttava toimi. Lähtökohtana on aina pienimmän viranomaisintervention periaate, eli kansalaisen yksityisyyteen voidaan kajota vain pakottavista syistä ja mahdollisimman vähäisin keinoin. Kiireellinen huostaanotto edellyttää välitöntä vaaraa ja edellytyksenä on, että muut tukitoimet eivät ole olleet tarkoituksenmukaisia tai mahdollisia tai ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi ja huostaanotto on lapsen edun mukainen.

Esimerkkitapauksessa ei ollut käytetty mitään tukitoimia, vaan nuori tuli lastensuojelun asiakkaaksi vain muutamaa päivää ennen kiireellistä huostaanottoa. Voidaan syystä kysyä, miksi kiireelliseen huostaanottoon ryhdyttiin, kun mitään muita keinoja ei ollut kokeiltu ja nuori oli erikoissairaanhoitoon oikeutettu ja myös sen piirissä.

Huostaanottoon voidaan ryhtyä, ellei huoltaja suostu viemään lasta välttämättömäksi arvioituun hoitoon tai kun hoito yksinään ei turvaa lapsen terveyttä ja kehitystä. Tämän nuoren tapauksessa oli pikemminkin niin, että sosiaalitoimi on päätöksissään vedonnut siihen, että nuori on huostaan otettu, koska hän oli asiakkaana lasten- ja nuorisopoliklinikalla.

On yhteiskunnalle kestämätön tilanne, että hoitoon hakeutumisesta rangaistaan vapaudenriistolla. Nuoren perhe oli hyvin hoitomyönteinen ja oli hakenut nuorelle apua. Nuori oli avoimesti kertonut traumaattisesta kokemuksestaan jouduttuaan toisen nuoren seksuaalisen painostuksen kohteeksi ja suuseksikokemukseen. Tätä hän kuvasi itsekin tapahtumana ”kaameaksi”. Tätä asiaa ”ammattilaiset” tonkivat ja kauhistelivat, (mm. kuraattorin istunnot), ilman ammatillista otetta.

Perhe oli hakenut nuorelle kriisiapua useista paikoista ja sitä saanutkin. Alkoholi– bileissä nuori puhalsi 0-promillia eli alkoholinkäyttöväitteetkin olivat vailla totuuspohjaa. Valitettavan usein huostaanottoon päädytään vaillinaisten tosiseikkatietojen ja ennakkokäsitysten vallassa.

Varhaisen puuttumisen ongelmat

Koulukuraattorin ja psykologin aktiivinen toiminta asiassa liittyy varhaisen puuttumisen hankkeiden epäkohtiin. Kuraattori asettui urkkijan rooliin, vailla ammatillista pätevyyttä seksuaaliasioista tai mielenterveysasioissa. Kuraattorin toiminnan tarkoitusperä jää täysin epäselväksi, kun hän ei missään vaiheessa ollut yhteydessä huoltajiin tai ohjannut nuorta esimerkiksi seksuaali- neuvonnan piiriin.

Viranomaisen ylireagoinnin myötä nuori joutui laitokseen, jossa hänen terveydentilansa heikkeni. Psykiatrisen sairaanhoidon vaihtoehtona käytettiin lastenkotisijoitusta, joka on valitettavan yleinen käytäntö nykypäivän lastensuojelussa.

Lastenkodissa nuori ei saanut tavata läheisiään ja huostaanoton perusteita vaativaa äitiä uhkailtiin tapaamiskielloilla ja hänestä luotiin lastenkodin lausunnoissa huonosti ja aggressiivisesti käyttäytyvä. Äidin selvitettyä nuorisopsykiatrian osastolla nuoresta lausunnon kirjoittaneen lääkärin pätevyyttä, selvisi ettei ”hoitava” ja lausunnon kirjoittanut lääkäri ollut erikoistunut psykiatriaan tai nuorisopsykiatriaan, hän on virassaan vain sijaisena.

Lääkäri ei ollut lainkaan tutkinut nuorta, mutta kirjoitti lausunnossaan sosiaalitoimen pyynnöstä, että ”suosittelen nuoren huostaanottoa ja sijoittamista pieneen sijaiskotiin, jossa hänelle annetaan tarpeelliset rajat ja turvallinen ympäristö”.

Valitettavan yleinen lainvastainen käytäntö on, että lapsi sijaishuollossa eristetään vanhemmistaan eivätkä vanhemmat saa tukea lastaan uudessa elämäntilanteessa. Valitettavan usein myös huostaanoton perusteet jäävät epäselviksi vanhemmille ja nuorille. Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin on antanut Suomelle mm. 30.5.2006 tuomion R vs Finland, jossa se on todennut viranomaisen heikentäneen perheen jälleen yhdistämisen mahdollisuuksia vaikeuttaessaan yhteydenpitoa. Tuomiossa kuvattu käytäntö, johon liittyvät lastenpsykiatriset lausunnot, on edelleenkin maamme sosiaalityön toimintatapa. Tällainen tuomio annettiin myös asiassa K & T vs Finland 27.4.2000.

Uusi lastensuojelulaki perustuu varhaiselle puuttumiselle, jota on jo liki 10 vuoden ajan ajettu maamme kuntiin erilaisina hankkeina. Varhaisen puuttumisen malli kannustaa kaikki lapsen kanssa työskentelevät tahot määrittelemään lapsen käytöstä omista ennakkoluuloista ja lähtökohdista käsin. Se on johtanut lasten luokitteluun ja siihen, että erilaisuutta pidetään sairautena, oireiluna. Epätieteellisine menetelmineen päädytään lasten luokitteluun ns. huoliasteikon perusteella, vaikka perustuslaki ja ihmisoikeussopimukset velvoittavat kansalaisten yhdenvertaiseen kohteluun.

Oman ongelmansa sisältää varhaisen puuttumisen väärät työkäytännöt eli vanhempien sivuuttaminen lasten asiassa, vaikka lapsen oikeuksien yleissopimus ja kansalliset lait velvoittavat pitämään vanhempia ensisijaisessa asemassa lasten asioita käsiteltäessä.

Varhainen puuttuminen on johtanut ilmiantokulttuuriin, kun uusi laki velvoittaa huoli-ilmoitusten tekoon. Nähtävissä on siten kokonaan päinvastainen kehitys kuin mihin ihmisoikeussopimusten periaatteet tähtäävät. Nuoren tapauksessa psykologi toimi huolien vallassa ja puhdasoppista varhaista puuttumista noudattaen -asiakkaan vahingoksi.

Lastensuojelulain uudistamistyöryhmän olisi tullut vakavasti pohtia, kuinka asiantuntijoiden ja viranomaisen valtaa suitsitaan ja vanhempien kasvatustyötä tuetaan. Lähtökohtana demokraattisessa yhteiskunnassa tulee olla kansalaisten autonomia ja viranomaisinterventioiden viime sijaisuus tarkoin säädellyillä normeilla.

Varhaisen puuttumisen huoliluokittelu tulisi kiireellä kriminalisoida ja puuttumisen ja valvonnan sijaan kunnissa tulisi toimia perheistä voimavaroja etsivä henkilöstö. Viranomaisten vastuusäännökset ja korvaussäännökset tulee saattaa ajan tasalle ja luoda sosiaalitoimen hallinnonalalle potilasvahinkojen korvaamista vastaava järjestelmä, josta perhe saa automaattisesti hyvityksen viranomaisen väärien toimien aiheuttamaan kärsimykseen.

Sosiaalitoimen asiakkaan huomioiminen

Sosiaali- ja terveysministeriön tulisi olla erittäin huolestunut siitä, etteivät perheet koe saavansa tukea sosiaalitoimelta, vaan päin vastoin ovat usein äärimmäisen peloissaan sosiaalitoimen menettelytavoista. Avun tarvitsijat ajetaan pois palvelujen piiristä, kun sosiaalityön mielivaltaiset työtavat pelottavat.

Sosiaalityön toimintakulttuuri tulee yhtenäistää siten, että kaikkialla maassa avun tarvitsija saa avun ja sosiaalihuollon asiakaslain henki ja säännökset toteutuvat kaikkialla maassamme. Tällaisen ohjeistuksen laatimisessa tulee kuulla perheitä eli palveluja käyttävää tahoa ja niiden kuntien työtavat, joissa asiakaspalaute on hyvää, tulisi mallintaa yleiseksi hyväksi.

Erityisesti tulisi paneutua kysymykseen, mitä on ihmisen rinnalla kulkeminen, kuunteleminen ja käytännön avun antaminen. Tähän antanee vastauksen vain asenteen muutos sosiaalihuollon asiakaslain hengen mukaisesti.

Hallinto-oikeusmenettelyn ongelmat

Hallintotuomioistuimet vahvistavat oikeudenkäyntimenettelyn vakavien puutteiden takia tosiseikkoja selvittämättä liki kaikki viranomaisen päätökset ja huostaanottohakemukset. Nuoren tapauksessa asia käsiteltiin hallinto-oikeudessa, jossa on vireillä uudistuksia ja jossa päätöksen perusteeksi kirjattiin harvinaislaatuinen arvio lapsen edun vastaisesta toiminnasta.

Tällä hetkellä uuden lain myötä hallinto-oikeudet ovat ruuhkautuneet ja niiden päätösten taso entisestäänkin heikentynyt. Helsingin hallinto-oikeudessa on ruuhka, jonka seurauksena perhe joutuu odottamaan suullisen käsittelyn jälkeen päätöstä lapsensa asiaan jopa yli kolme kuukautta ja käsittelyaika saattaa kokonaisuudessaan venyä jopa 8-9 kuukauden mittaiseksi. Kouvolan hallinto-oikeus, jolla perinteisesti on ollut vaikeuksia selviytyä tehtävistään, tekee päätöksiä kahden vuoden käsittelyajalla.

Maassamme tulisi kiireellä saada aikaan tuomioistuinkäsittely, joka takaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perheille. Hallinto-oikeuksien tuomariaineksen tulee olla yhtä lailla valikoitunutta kuin käräjäoikeudessa ja sillä tulee olla monipuolista kokemusta tuomaritoiminnasta. Hallinto-oikeusprosessin ongelmat ovat syvät, kun oikeudenkäyntiaineistoksi kelpaa mikä tahansa kirjoitelma ja sosiaalityöntekijän väite tai käsitys asiasta.

Näihin tärkeimpiin kysymyksiin ei uutta lastensuojelulakia laadittaessa lainkaan paneuduttu. Perheen oikeusturvaongelmat ovat vain lisääntyneet, kun viranomaisen valtaa vahvistettiin uudella lailla.

Uudistustyöryhmän kokonpanoon ei kuulunut yhtään oikeusministeriön hallinnonalan edustajaa, saati sitten sosiaalitoimen asiakaskunnan eli perheiden edustajaa. On välttämätöntä aloittaa lastensuojelulain uudistaminen ja paneutua ensisijaisesti prosessuaalisiin kysymyksiin. Uudistustyön lähtökohtana tulee olla Euroopan ihmisoikeussopimus ja Suomen Ihmisoikeustuomioistuimesta saamat tuomiot lasten huostaanotoissa.

Avohuollon tukitoimet

Lastensuojelulain mukaan sosiaalilautakunnan on ryhdyttävä tukitoimiin, jos lapsi tai nuori käyttäytymisellään vaarantaa terveyttään tai kehitystään. Sekä vanhan että uuden lain mukaan perhettä tulee tukea, mutta käytännössä perheelle ei löydy tukea lastensuojeluntyöntekijöiltä.

Tukitoimet tulisi toteuttaa yhteistyössä lapsen tai nuoren sekä vanhempien kanssa, mutta käytännössä perheen avuntarpeen määrittelee virkamies. Vaikka uusi lastensuojelulaki korostaa kunnan viranomaisten yhteistyötä yli hallinnonalojen, kukin hallinnonala toimii tiukasti omalla tontillaan.

Avohuollon tukitoimien tarjoaminen ja käyttäminen on käytännössä sosiaalityön kompastuskivi. Hallintotuomioistuimilta avohuollon tukitoimien arvioiminen jää yleensä tekemättä, vaikka huostaanoton yksi ja tärkein edellytys on niiden käyttäminen ennen huostaanottoon ryhtymistä.

Tuomioistuimelle riittää, että viranomainen on tehnyt jonkinlaisen luettelon avohuollon toimista. Käytännössä tilanne on kestämätön suojelua tarvitsevan lapsen ja perheen kannalta. Sosiaalitoimen standardinomaisesti tarjoama perhetyö on menettänyt uskottavuuttaan, kun perhetyöntekijöiden lausuntoja perheen elämästä käytetään huostaanottoasioissa perhettä vastaan. Tärkeintähän olisi arvioida tuen tarkoituksenmukaisuus perheen kannalta ja näin voitaisiin saavuttaa myös yhteiskunnalle säästöjä.

Valtion tulisi kannustaa valtionosuuslakien muutoksin perheiden tukemiseen, ei huostaanottoihin. Tuen tulisi kohdistua terveyspalveluihin eli perusopetukseen, terveyspalveluihin, päivähoitoon, psykiatriseen avohoitoon eli kaikkeen muuhun paitsi sosiaalityöhön.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksen mukaan suurin yksittäinen syy huostaanottoihin on nykyään koulunkäynnin ongelmat (OPTULA 2007/76). On havaittavissa, että uuden lastensuojelulain myötä (kun lastensuojeluilmoi-tuksen kynnystä on alennettu) koulut siirtävät sosiaalitoimen hallinnonalaan oppilaita ja sosiaalitoimi heitä lastenkoteihin, jossa he eivät kenties saakaan peruspetusta. Oikea tuen muoto olisi pätevä opettaja ja sopivalla tavalla mukautettu ryhmä.

Kun sosiaalitoimen asiakkaaksi passitetun perheen sosiaalityöntekijä toteaa, ettei voi eikä halua puuttua koulun toimiin ja tuen järjestämiseen, lapsi jää kiertämään luukulta luukulle ja hänet ohjataan psykiatristen palvelujen piiriin.

Psykiatriset arviot ja moniammatilliset tiimit

Käytännön ongelmana hallintolainkäytössä on, ettei asiantuntijuudesta ole mitään kriteereitä ja tuomioistuimet hyväksyvät yleensä kaikki viranomaisen hankkimat lausunnot pohtimatta, onko lausunnon antaja edes tutkinut lasta tai tämän vanhempia. Tässä nuoren tapauksessa hallinto-oikeus arvioi lääkärinlausunnon kriittisesti, kun ilmeni, ettei lausunnon kirjoittanut lääkäri ollut potilastaan koskaan tutkinut eikä edes tavannut.

Nykypäivän huostaanottoihin liittyy miltei aina psykiatrinen lausunto. Sosiaalityöntekijät tuntevat suurta kiinnostusta erilaisiin terapioihin ja psykiatrisiin tutkimuksiin ja jopa määrittelevät itse lasten tai vanhempien terveydentilaa ja mielenterveyttä. On havaittavissa, että sosiaalityöntekijät haluavat usein varmistaa huostaanoton lastenpsykiatrisilla lausunnoilla. Olen ollut läsnä neuvotteluissa päiväkodeissa, joissa sosiaalityöntekijä ehdottaa lastenpsykiatrista tutkimusta ”liian ujolle lapselle”. Eräässä tapauksessa terveyskeskuslääkäri kirjoitti lapselle lähetteen lastenpsykiatrisiin tutkimuksiin sosiaalityöntekijän puhelinsoiton perusteella ilman, että oli edes tavannut lasta.

Uusi lastensuojelulaki korostaa moniammatillisia tiimejä ja ns. asiantuntijoiden valtaa. Nämä moniammatilliset tiimit toimivat varhaisen puuttumisen hengessä lapsia medikalisoiden ja luokitellen. Lasten asioita käsitellään salassapitosäännöksistä piittaamatta erilaisissa verkostoissa, tiimeissä, tukiryhmissä, koulujen oppilashuollossa ilman, että vanhemmat ovat niissä mukana tai edes ovat näistä tapaamisista tietoisia.

Tällä tavoin heikennetään vanhempien autonomiaa ja kasvatusvaltaa ja lisätään viranomaisvaltaa, kun suuntauksen tulisi tietysti olla päinvastainen. Näillä keinoin hyvinvointivaltio muuttuu pahoinvointi- ja kontrollivaltioksi.

Tapauksen nuoren asiassa toimittiin juuri näin, kun nuoren ja vanhempien selän takana suunniteltiin kiireellistä huostaanottoa. Avoimeen työtapaan kuuluva toimi olisi tietysti ollut puhelinsoitto nuoren vanhemmille. Syystäkin voi ihmetellä psykologin toimintaa.

On valitettavaa, että lastensuojeluperheet nähdään vain erilaisten teorioiden, tutkimusten ja hankkeiden kautta. Maassamme on tehty valtava määrä erilaista tutkimusta lapsista ja nuorista. Siitä huolimatta ensiarvoisen tärkeä tutkimus puuttuu siitä, mistä kodin ulkopuolelle sijoitettujen yli 16 000 lapsen ryhmä koostuu ja mitkä ovat olleet todelliset huostaanoton taustalla olleet syyt. Tämän peruskysymyksen selvittäminen olisi ollut tärkeää, ennen kuin uutta lakia edes ryhdyttiin valmistelemaan.

Kuntiin tulisi valita (uusia virkoja perustamatta) koordinaattori, joka vastaa yksittäisen lapsen kohdalla siitä, ettei hän joudu kiertämään luukulta luukulle, vaan saa välittömän tuen. Tällä hetkellä lapsen tuen saanti estyy,kun sosiaalitoimi rajaa toimintansa omalle hallinnonalalle, sivistystoimi omalle eikä tuki kohtaa lapsen hyväksi. Esimerkiksi opetusjärjestelyjen puute johtaa usein lapsen käytösongelmiin ja lastensuojelun asiakkuuteen.

Moniammatillisen toiminnan tulee perustua omakohtaisiin havaintoihin ja tutkimuksiin eikä toisen käden tietoon. Vain tällä tavalla voidaan vähentää väärien diagnoosien tekoa ja tarpeetonta lasten leimaamista.

Sijoitettujen lasten tilanne tutkittava

Tärkeimpiä asioita laitoksiin sijoitettujen lasten oikeusturvan parantamisessa on puolueettoman tutkimuksen teettäminen siitä, mitkä ylipäänsä ovat olleet tosiasiasialliset huostaanoton (ja avohuollon sijoituksen) perusteet. Todellisten syiden selvittäminen ja lasten tilanteen selvittäminen tulisi tehdä asiakastyytyväisyyskyselynä lapsille ja vanhemmille. Tutkimuksen tietoa voitaisiin hyödyntää erilaisten tukimuotoja suunnittelussa ja sosiaalitoimen työnohjauksessa.

Sijaishuoltoa tarjoavien tahojen palvelun laatu tulee tutkia. Tällä hetkellä sijoitetun lapsen vuorokausitaksa saattaa olla jopa 700-800 euroa ilman, että kukaan takaa hoidon laatua. On luotava koko maan kattavat sopimukset, joissa maksettava korvaus on sidottu saavutettuihin tuloksiin. Näin taataan paras mahdollinen hoito ja lapsen sijoitusaikaa kodin ulkopuolella lyhennetään.

Liian usein sijoitettu lapsi jää vaille perusopetusta, terveydenhuollon palveluja ja saa osakseen ala-arvoista kohteluakin. On havaittavissa, että murrosikäisten nuorten kohdalla maahamme on syntynyt virallisen rikosoikeudellisen seuraamusjärjestelmän rinnalle lastensuojelulaitokset, jotka toimivat vankilan tavoin vapausoikeuksia laittomasti rajoittaen.

Tutkimuksen tavoitteena tulisi olla mahdollisimman monen huostaan otetun lapsen palauttaminen kotiinsa eli tulisi lähteä Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaisesta perheen jälleen yhdistämisen periaatteesta.

Tutkimus voisi paneutua myös keskussairaaloidemme lastenpsykiatristen osastojen toimintatapoihin, kun lapset eristetään vanhemmista tapaamisia usein ankarasti rajoittaen ilman, että asiassa annetaan valituskelpoista päätöstä. Tällainen käytäntö on ristiriidassa vanhempien kasvatusvastuun tukemisen kanssa ja myös potilaslain vastainen.

Puolueettoman tutkimuksen ansaitsisi myös, kuinka monen psykiatrisella syyllä huostaan otetun lapsen taustalla on esimerkiksi epäpätevä opettaja, erityisopetuksen puute tai muut peruspalvelujen saantiin liittyvät ongelmat.

Tämä tutkimus voisi paneutua tutkimaan myös lastenpsykiatrien ja lastensuojelulaitosten mahdollisia yhteistyökuvioita, samoin kuin raha-automaattiyhdistyksen varoja nauttivan Pelastaa Lapset ry:n roolia huostaanottoasioissa toisaalta kuntien sosiaalilautakuntien avustajana ja toisaalta sijaisperhetoimintaa hoitavana yhdistyksenä. Tämän lastensuojelujärjestön kaksoisrooli on erityisen arveluttava, kun taustalla ovat kaiken aikaa taloudelliset intressit.

Kun valtio ja kunnat perheiden tukemisen sijaan ohjaavat miljardeja toimintaan, jota ei kyetä valvomaan ja jonka tuottavuudesta ei ole mitään tietoa, tulisi myös kunnan päättäjien ja virkamiesten, samoin kuin lastenpsykiatrien, mahdolliset sidonnaisuudet lastensuojelulaitoksiin tutkia. Lastenkodeista on tullut tuottava bisnes.

Yhteydenpitoa on tuettava

Lapsen oikeus pitää yhteyttä läheisiinsä on turvattu lastensuojelulain säännöksillä. Ongelmana on, ettei viranomainen noudata lakia eikä lapsella tai vanhemmilla ole oikeussuojakeinoja. Yhteydenpidon rajoittamispäätös ja siitä valittaminen eivät todellisuudessa ole mikään keino turvata lapsen tapaamisoikeus. Valitusasian käsittely on äärimmäisen hidasta eikä tehokkaita oikeussuojakeinoja ole olemassa.

Ongelmana on myös lastensuojelulaitokset, jotka käyttävät psykoanalyyttisesti suuntautuneita lastenpsykiatreja työnohjaajinaan. Lapsia ”terapoidaan” siten, että heidän biologisia vanhempiaan mustamaalataan lapsille ja yhteydenpito läheisiin estetään joko kokonaan tai rajoitetaan ankaralla tavalla. Hyvällä syyllä voi kysyä, kuinka paljon mielenterveysongelmia itse huostaanotto ja sosiaalityöntekijöiden toimintatavat aiheuttavat lapsille ja heidän läheisilleen.

Maamme sosiaalitoimen työkäytäntöön kuuluu edelleen, että lapsi huostaanoton jälkeen ”rauhoitetaan” jopa kuukausien mittaisilla rajoittamisilla eikä hän saa vaikeassa tilanteessa tukea vanhemmiltaan.

Lakia tulee muuttaa niin, että yhteydenpidon rajoitusasia voidaan saattaa välittömästi tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Lopuksi

Lasten ja nuorten sekä vanhempien kokemukset lastensuojelun asiakkaina kannattaisi ottaa vakavasti huomioon, koska näin voidaan lastensuojelun työtapoja muuttaa. Jos kansalaiset yrittävät saada elämäänsä järjestykseen, on heille luotava toivoa ja uskoa tulevaan, ei poljettava alas.

Valitettavan usein perhe-elämään puuttuminen saa kuitenkin aikaan hätää, ahdistusta ja nuoren elämän ajautumista raiteiltaan, syrjäytymistä. Tällainen toiminta on kansantaloudellisesti kestämätöntä.

Nuoren tapaus kuvastaa hyvin nykypäivän lastensuojelun tilaa eikä ole mikään harvinainen poikkeus. Harvinaiseksi sen tekee ainoastaan se, että hallinto-oikeus kotiutti nuoren ja määräsi viranomaisen korvaamaan perheen oikeudenkäyntikulut.

Uuteen lastensuojelulakiin koottiin kaikki sellaiset asiat ja toimenpiteet, joiden jo ennakkoon voitiin arvioida johtavan vakavia ongelmia; varhainen puuttuminen, asiantuntijavallan lisääminen, lastenpsykiatriset tiimit ja heikko oikeuslaitos. Työryhmä toteutti viranomaisen toiveet ja sai aikaan kriisin.

Olisiko seuraavaksi korjaavia toimenpiteitä suunniteltaessa mahdollista kuulla palveluja käyttävää tahoa eli vanhempia ja lapsia eli ainoaa oikeaa asiantuntijaa?

Helsinki 2.2.2009