Ihmisoikeudet ja huostaanotot

Kullakin yksilöllä on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen.

Älköön mielivaltaisesti puututtako kenenkään yksityiselämään, perheeseen, kotiin tai kirjeenvaihtoon älköönkä loukattako kenenkään kunniaa ja mainetta.

Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus 10.12.1948

 

Lasta on suojeltava kaikelta laiminlyönneiltä, julmuudelta ja väärinkäytöltä. Häntä ei saa missään muodossa saattaa kaupankäynnin kohteeksi.

Lapsen oikeuksien julistus 20.11.1959

 

Lapsen näkemykset on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti.

Sopimusvaltiot tunnustavat jokaisen lapsen oikeuden saada opetusta.

YK:n yleissopimus lapsen oikeuksista 20.11.1989

 

Suomessa elää viimeisen tilastotiedon mukaan (STAKES v.2005) 15 160 lasta sijoitettuina kodin ulkopuolelle. Tästä määrästä 9162 oli huostaanotettuja ja laitoshoidossa oli 7225 lasta. Tässä esityksessä tarkastellaan syitä, miksi näin suuri määrä lapsia on erotettu vanhemmistaan ja miten lapsen etu ja ihmisoikeudet toteutuvat sijaishuollossa.

Lastensuojelulain 16 §:n mukaan lapsi on otettava sosiaalilautakunnan huostaan ja järjestettävä hänelle sijaishuolto, jos puutteet lapsen huolenpidossa tai muut kodin olosuhteet uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä ja kehitystä tai jos lapsi vaarantaa vakavasti terveyttään tai kehitystään käyttämällä päihteitä, tekemällä muun kuin vähäisenä pidettävän rikollisen teon tai muulla niihin rinnastettavalla käyttäytymisellään, jos avohuollon tukitoimet ovat osoittautuneet riittämättömiksi ja jos sijaishuollon arvioidaan olevan lapsen edun mukaista.

Lain 18 §:n mukaan lapsi voidaan ottaa huostaan, mikäli lapsi on välittömässä vaarassa 16 §:ssä mainituista syistä. Kiireellinen huostaanotto lakkaa viimeistään 14 päivässä päätöksen tekemisestä, jollei sitä oteta ko. aikana huostaanottoasiana käsiteltäväksi. Erityisestä syytä kiireellistä huostaanottoa voidaan jatkaa 60 vuorokauteen saakka.

Huostaanotto on hallinnollinen vapaudenriisto ja kajoaa ankaralla tavalla lapsen perusoikeuksiin. Jos lapsen suojelun tarve voidaan saavuttaa avohuollon tukitoimin, ei huostaanottoa saa tehdä. Kaikissa tukitoimissa on valittava parhaan tuloksen saavuttava toimi. Lähtökohtana on aina pienimmän viranomaisintervention periaate, eli kansalaisen yksityisyyteen voidaan kajota vain pakottavista syistä ja mahdollisimman vähäisin keinoin. Kiireellinen huostaanotto edellyttää välitöntä vaaraa ja edellytyksenä on, että muut tukitoimet eivät ole olleet tarkoituksenmukaisia tai mahdollisia tai ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi ja huostaanotto on lapsen edun mukainen.

Menettelyssä on eroja vapaudenriiston kohdistuessa aikuiseen henkilöön ja lapseen.

Täysi-ikäisen henkilön vapauden menetys

Suomen vankiloissa viimeisen vankitilaston mukaan keskivankiluku oli 3888 (2005). Vankien keski-ikä on noin 36 vuotta, nuoria eli alle 21 -vuotiaita oli 99. Vankien kohtelusta, oikeudesta tavata läheisiään on olemassa kansallista lainsäädäntöä, Suomea velvoittaa myös kansainväliset sopimukset, mm. Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus. Vankeinhoitolaitos ja Kriminaalihuoltolaitos ovat sitoutuneet suomalaisessa yhteiskunnassa tärkeinä pidettäviin arvoihin ihmisarvon kunnioittamisesta ja oikeudenmukaisuudesta. Näihin arvoihin sitoutuminen merkitsee mm. perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien turvaamista ja tuomittujen kohtelemista inhimillisesti, asiallisesti ja keskenään tasavertaisesti.

Edellä mainittuun yleissopimukseen sitoutunut sopimusvaltio sitoutuu varmistamaan, että jokaisella, jonka sopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on käytettävissään tehokas oikeuskeino, vaikka loukkauksen olisivat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt (2 art). Jokaisella on oikeus vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen eikä ketään saa mielivaltaisesti pidättää tai vangita (9 art).

Kansalaisen vapauden menettäminen rikoksen takia on tarkasti säännelty Suomen lainsäädännössä. Esitutkintalaki velvoittaa selvittämään ja ottamaan huomioon yhtä hyvin epäiltyä vastaan kuin hänen puolestaan vaikuttavat seikat ja todisteet. Asianosaisella on oikeus käyttää esitutkinnassa avustajaa. Kuulusteltavaa on kohdeltava lain mukaan rauhallisesti ja asiallisesti. Kuulustelussa ei saa käyttää sopimattomia keinoja. Jos kuulusteltava on alle 15 -vuotias on hänen huoltajalleen tai muulle lailliselle edustajalleen varattava tilaisuus olla läsnä kuulustelussa. Nuorista rikoksentekijöistä on oma lainsäädäntönsä. Tutkintavankeudesta on oma lainsäädäntönsä.

Pakkokeinolaissa säädetään, millä edellytyksillä kansalainen voidaan pidättää rikoksesta epäiltynä, samoin kuin vangitsemisesta. Vangitsemisesta päättää tuomioistuin. Lain mukaan pidätetyn vangitsemista koskeva vaatimus on tehtävä tuomioistuimelle viipymättä ja viimeistään kolmantena päivänä kiinniottamisesta. Pidätettyä koskeva vaatimus on käsiteltävä tuomioistuimessa viimeistään neljän vuorokauden kuluttua kiinniottamisesta.

Lapsen vapauden menetys (huostaanotto)

Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 8 artikla korostaa perhe-elämän suojaa, johon puuttumista siis huostaanotto ilman suostumusta merkitsee. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on 8 artiklan soveltamiskäytännössään todennut, että huostaanoton tulee olla normaalisti väliaikainen toimi, joka pitää lopettaa heti kun olosuhteet sen sallivat. Kaikkien toimenpiteiden tulee tähdätä perheen jälleenyhdistämiseen. Käytännössä Suomessa huostaanotto tehdään lapsuuden mittaiseksi, vuonna 2005 huostaanottoja lopetettiin vain 491.

Suomi on saanut Euroon ihmisoikeustuomioistuimelta tuomioita, joissa valtiomme katsotaan syyllistyneen ihmisoikeusloukkauksiin ( löytyvät internetistä www.finlex.fi, K & T vs Suomi 27.4.2000,K.A vs Suomi 14.1.2003, R vs Suomi 30.5.2006, H.K vs Suomi 26.9.2006). Nämä tuomiot tarkoittavat, että Suomen sosiaaliviranomainen, sosiaalilautakunta, hallinto-oikeus tai korkein hallinto-oikeus eivät ole huomioineet Suomea sitovia ihmisoikeusvelvoitteita lapsen asiassa päätöstä tehdessään.

Toisin kuin täysi-ikäisen kansalaisen vapautta koskeva asia, lapsen asia käsitellään ns hallintotuomioistuimissa eli hallinto-oikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Yksittäinen sosiaalityöntekijä voi tehdä päätöksen kiireellisestä huostaanotosta. Lapsen vapaus voidaan riistää 60 vrk:n ajaksi ilman, että mikään ylempi taho asiaa ja perusteita tutkii. Sosiaalilautakunta eli maallikot tekevät ensiasteena päätöksen huostaanotosta.

Tähän menettelyyn liittyy monenlaisia ongelmia.

Pätevien sosiaalityöntekijöiden pula on tosiasia kunnissamme. Lääninhallitusten tekemästä peruspalvelujen tilaan koskevasta raportista (sisäasiainministeriö 7/2006) ilmenee, että vuonna 2004 Suomessa työskenteli sosiaalipalvelujen eri tehtävissä 7 prosenttia koko työllisestä työvoimasta. Vastaava luku oli v 1975 4 prosenttia. Kunnallisessa sosiaalipalvelun eri tehtävissä määrä oli 114 451 henkilöä (46 % lasten päivähoidon tehtävissä). Selvityksessä todetaan, että 2/3 oli päteviä hoitamaan tehtäväänsä. Sosiaalihuoltolaki edellyttää, että kunnassa on sosiaalihuollon ammatillista henkilöstöä. Sosiaalihuollon tavoite- ja toimintaohjelmassa 2000-2003 suositusarvon mukaan joka kunnassa on oltava jokaista alkavaa 2000 asukasta kohden vähintään yksi sosiaalityöntekijä.

Kuntien palkkatietoaineiston mukaan kunnissamme työskenteli vuonna 2004 yhteensä 3696 sosiaalityöntekijää. Määrä on 3,2 % koko sosiaalihuollon henkilöstöstä. Lääninhallituksen kyselyn mukaan 16 % maamme kunnista on riittävä määrä päteviä sosiaalityöntekijöitä. Lastensuojelun avohuollon tehtävissä oli vuonna 2005 yhteensä 846 työntekijää. Lastensuojelun tehtävissä vakinaisissa viroissa olevat ovat pääsääntöisesti päteviä, mutta määräaikaisissa noin joka kolmas on epäpätevä.

Käytännön työssä näkyvät ongelmat, joita sosiaalityöntekijät (olivatpa he päteviä tai epäpäteviä) aiheuttavat perheille käsitellessään perusoikeustasoisia ja vaikeita asioita. Lastensuojelutyön sisällä vallitsee kulttuuri, jossa asiakasta ei nähdä palvelua hakevana ja siihen oikeutettuna tahona. Lastensuojelun asiakas joutuu usein uhkailun, alistamisen ja ihmisarvoa loukkaavan käytöksen kohteeksi. Lastensuojelun avohuollon tukitoimien piirissä on viimeisen tilaston mukaan 59 912 lasta, joten asia koskee satoja tuhansia kansalaisia. Avohuollon tuen kohdanneet kansalaiset ovat mitä todennäköisimmin kohdanneet myös viranomaisen mielivallan.

Oikeusturva-asiain neuvottelukunta on keväällä 2005 antanut lausunnon lastensuojelulain kokonaisuudistuksesta. Se toteaa, että huostaanotto on perustuslain 7.1 §:n mukainen lapsen henkilökohtaisen vapauden riistäminen. Tämä merkitsee, että päätöksen kohteiden oikeusturvatarpeet ovat tärkeitä ja liittyvät nimenomaan päätöksentekijän asemaan ja menettelyyn. Huostaanottoon liittyy myös perustuslain 6.3 §:ssä ja 22 §:ssä mainitut velvoitteet huolehtia siitä, että lapsia kohdellaan tasa-arvoisesti yksilöinä ja sen takaaminen, että lapset saavat vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti. Huostaanottoon liittyvät myös perustuslain 6 §:n yhdenvertaisuusperiaate, 9.1 § (oikeus liikkua vapaasti), 10.1 ja 10.2 § (yksityiselämän suoja), 11.2 § (uskonnon vapaus) ja 12.2 § (julkisuus), 19 § (oikeus sosiaaliturvaan), 17.3 § (oikeus omaan mieleen ja kulttuuriin), 21 § (oikeusturva) ja 22 § (perusoikeuksien turvaaminen), jotka asettavat vaatimuksia menettelylle. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artikla sekä 5 ja 6 artikla on huomioitava huostaanottoasioissa. Lapsen oikeuksia koskeva yleissopimus velvoittaa ottamaan huomioon lapsen edun.

Oikeudenmukainen oikeudenkäynti

Oikeudenmukainen oikeudenkäynti tarkoittaa, että kansalaisella on oikeus saattaa asiansa riippumattoman ja puolueettoman tuomioistuimen käsiteltäväksi sekä, että oikeudenkäyntimenettely täyttää tietyt kriteerit (joutuisuus, osapuolten tasavertaisuus, suullinen käsittely, käsittelyn julkisuus, oikeus saada perusteltu päätös, oikeus tarvittaessa maksuttomaan oikeudenkäyntiin, oikeus hakea muutosta ylemmästä tuomioistuimesta).

Suomen perustuslain 21 § mukaan kansalaisella tulee olla tämä oikeus.

Oikeudenmukaisessa oikeudenkäynnissä ja tuomitsemisessa ns. yleisissä tuomio- istuimissa (käräjäoikeus-hovioikeus-korkein oikeus) on tietyt tarkat menettelytavat, joista säädetään oikeudenkäymiskaaren säännöksissä. Näitä ovat erilaiset todistelukeinojen käyttäminen ja sallittavuus, mm. kielto käyttää ns. yksityisluonteista kirjallista kertomusta todisteena oikeudenkäynnissä. Todistajan tulee antaa kertomuksensa suullisesti. Oikeudenkäymiskaaressa on säännöksiä myös asiantuntijasta eli siitä, kuka voi olla asiantuntija ja millä perusteella. Todistelukeinot on siis tarkkaan säännelty, samoin kuin se, kenellä on velvollisuus näyttää toteen tosiseikat.

Oikeusministeriön tuomarikoulutustyöryhmän mietinnössä painotetaan tuomarin pätevöitymisessä tärkeitä asioita eli monipuolista kokemusta ja henkilöön liittyviä seikkoja.

Ihmisoikeussopimuksiin on sisällytettynä määräyksiä, joiden mukaan sopimusvaltion on turvattava tehokkaat kansalliset oikeussuojakeinot kaikissa tapauksissa, joissa esitetään väite oikeusloukkauksesta. Asia tulee käsitellä paikassa, joka on riippumaton alkuperäisestä päätöksen tekijästä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen sopimusvelvoitetta (6 art) oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin valvoo Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, josta on tullut eräänlainen eurooppalainen valtiosääntötuomioistuin. Se valvoo yksilön ihmisoikeuksien toteutumisen ohella myös oikeusvaltion toteutumista Euroopan neuvoston jäsenmaissa.

Kaikki edellä mainitut perus- ja ihmisoikeussäännökset osoittavat, että huostaanotoissa sekä itse asian käsittelyyn liittyvät että oikeudenkäyntimenettelyyn liittyvät seikat ja laatuvaatimukset on asetettava nimenomaan lasten ja vanhempien eli perheiden oikeusturvatarpeita ajatellen korkealle.

Oikeusturva-asiain neuvottelukunta totesi lausunnossaan, että hallinto-oikeuksien sijaan käräjäoikeudet kykenisivät paremmin turvaamaan kansalaisten oikeusturvan. Käytännön työssä onkin havaittavissa, että hallintotuomioistuinten mahdollisuudet hoitaa lastensuojeluasioita ovat kovin rajalliset. Niiden tuomariaines pitää lähtökohtaisesti sosiaaliviranomaisten lausuntoja luotettavina selvittämättä, miten ne ovat syntyneet.

Tuomariaines koostuu entisistä hallintovirkamiehistä, joilla ei välttämättä ole kokemusta tuomaritoiminnasta. Oikeusturva-asiain neuvottelukunnan aloitteesta hallinto-oikeuksissa tehtiin syksyllä 2003 selvitys, jossa tutkittiin asiakkaiden luottamusta hallinto-oikeuksiin. Tutkimuksen mukaan tuomioistuimet eivät nauti kansalaisten erityistä luottamusta. Niitä pidetään hitaina, vaikeaselkoisina ja tehottomina.

Perheiden oikeusturva ei toteudu huostaanotoissa millään tasolla, ei edes tuomari- toiminnan tärkeimmässä perusasiassa, tosiseikkojen selvittämisessä. Hallinto- tuomioistuimissa ei ole käytössä näytön arvioinnin ja oikeudenkäyntimenettelyn säännöksiä, jotka takaavat kansalaisen oikeusturvan (vrt. oikeudenkäymiskaaren säännökset todistelusta ja todistelukeinoista yleisessä tuomioistuimissa, asiantuntijan määrittely, prosessin kulku, valmistelu- ja pääkäsittely).

Uusi lastensuojelulaki ei tuonut mitään uudistusta tähän tärkeimpään asiaan. Uudistustyöryhmään ei kuulunut yhtään oikeusministeriön hallinnonalan edustajaa, saati sitten sosiaalitoimen asiakaskunnan eli perheiden edustajaa. On hämmästyttävää, ettei niitä henkilöitä, joita laki ja sen sisältämät toimet koskevat, ole otettu mukaan sitä laatimaan. Eduskunta kuuli asiantuntijana mm. sosiaalitoimen edustajaa kaupungista, joka on saanut eduskunnan oikeusasiamieheltä huomautuksen lainsäännösten noudattamatta jättämisestä.

On havaittavissa, että maassamme on ns. virallinen totuus eli sosiaalitoimen tekemät kirjaukset perheiden elämästä ja ns. reaalimaailman totuus, joka olisi selvitettävissä todistelukeinoin. Tätä ei kuitenkaan tehdä, koska koko prosessin kohteena on viranomaisen tekemä päätös ja lapsen tosiasiallisen tilanteen tutkiminen on sivuseikka.

Hämeenlinnan hallinto-oikeus toteaa eräässä päätöksessään ”ei ole aihetta epäillä sosiaalityöntekijän kertomuksen todenperäisyyttä siitä huolimatta, että äiti on kertonut tapahtumista toisella tavalla”. Tällaiset lausumat osoittavat, että virkamiehen näkemys asioihin on totuus eikä vaadi selittelyä. Tuomioistuin ei perustele ratkaisuaan eikä vaadi näyttöä virkamieheltä.

Korkein hallinto-oikeus taasen antaa päätöksen toteamalla lyhyesti ”ettei ole syytä muuttaa päätöstä” perustelematta ratkaisuaan.

Hämeenlinnan hallinto-oikeus antoi täytäntöönpanon keskeyttämistä koskevaan pyyntöön päätöksen, jossa se toteaa ”käytettävissä olevien asiakirjojen perusteella täytäntöönpanon keskeyttämiseen ei ole esitetty riittäviä perusteita”. Näin siitä huolimatta siitä, että perhe oli esittänyt lukuisia maamme johtavien lääkäreiden lausuntoja, joissa todettiin lapsen eristämisen ja pakottamisen vaarantavan hänen terveytensä. Tämä erityisongelmista kärsivä lapsi sijoitettiin satojen kilometrien päähän kotoaan.

Tuomioistuimen tehtävänä on selvittää, mikä on lapsen etu sen näytön perusteella, joka sille esitetään. Oikeudenmukaisessa oikeuskäsittelyssä osapuolten tulee olla tasavertaisessa asemassa, eikä kummallakaan saa olla etulyöntiasemaa, kuten hallinnollisissa tuomioistuimissa viranomaisilla on. Tällainen oikeudenkäyntimenettely ei sovellu kansalaisten perustuslaillisten ja ihmisoikeussopimusten turvaamien oikeuksien käsittelyyn.

Heikko tuomioistuinlaitos on osaltaan aikaansaanut tilanteen, että kodin ulkopuolella asuvien lasten määrä on niin suuri. Tätä taustaa vasten huostaanottojen perusteiksi tilastoissa mainitut perusteet eivät välttämättä vastaa todellisuutta. Esimerkiksi lastenpsykiatriseksi ongelmaksi määritelty ja hallinto-oikeudesta virallisiin tilastoihin sellaisena viety tapaus voikin tosiasiassa olla epäpätevän erityisopettajan aikaansaama käytösongelma. Vika ei aina ole perheessä, vaan myös koulu tai päiväkoti voi aiheuttaa lapsessa oirehtimista. Nämä seikat kuitenkin säännönmukaisesti kiistetään.

Oikeusapulain puutteiden takia, ei kansalainen voi saada oikeusapua ja valitsemaansa lakimiestä neuvotteluihin jotka edeltävät huostaanottoa. Valtion kustantamaa oikeusavun voi saada vasta valitettaessa sosiaalilautakunnan huostaanottopäätöksestä hallinto-oikeuteen.

Avohuollon tukitoimet

Lastensuojelulain 12 §:n mukaan sosiaalilautakunnan on ryhdyttävä tukitoimiin, jos lapsi tai nuori käyttäytymisellään vaarantaa terveyttään tai kehitystään. Lain 13 § mahdollistaa laajat tukitoimet ja tavoitteena on huoltajan kasvatusmahdollisuuksien tukeminen. Tukitoimet toteutetaan lain mukaan yhteistyössä lapsen tai nuoren sekä vanhempien kanssa. Ne eivät ole pakkokeinoja eikä niiden toteuttamisessa saa käyttää pakkoa. Avohuollon tukitoimet edellyttävät aina suostumusta. Lain 14 §:n mukaan 12 vuotta täyttäneelle voidaan järjestää avohuollon tukitoimena laitoshuoltoa, jos hän sitä pyytää tai siihen suostuu.

Avohuollon tukitoimien tarjoaminen ja käyttäminen on käytännössä sosiaalityön kompastuskivi. Hallintotuomioistuimilta avohuollon tukitoimien arvioiminen jää yleensä tekemättä, vaikka huostaanoton yksi ja tärkein edellytys on niiden käyttäminen ennen huostaanottoon ryhtymistä. Tuomioistuimille riittää, että viranomainen on tehnyt jonkinlaisen luettelon avohuollon toimista. Käytännössä tilanne on kestämätön suojelua tarvitsevan lapsen ja perheen kannalta. Tietoisina tästä tuomioistuinten heikkoudesta sosiaalityöntekijät ”tarjoavat erilaisia avohuollon tukitoimia yksi toisensa perään hakien näyttöä oikeutta varten ” (Sointu Möller; Sattumista suunnitelmallisuuteen, lapsen elämäntilanteen kartoitus lastensuojelussa, Pesäpuu ry, 1/2004 s. 15). Ongelmanahan on, ettei avohuollon tukitoimia edes tosiasiassa ole olemassa tai niitä ei haluta käyttää. Perheelle saatetaan tarjota perhettä auttamattomia keinoja tai luetteloon liitetään vaikkapa työvoimaviranomaisen palvelut, joita vanhempi on omaehtoisesti käyttänyt.

Sosiaalitoimen standardinomaisesti tarjoama perhetyö on menettänyt uskottavuuttaan, kun perhetyöntekijöiden lausuntoja perheen elämästä käytetään huostaanottoasioissa perhettä vastaan. Perhetyön omat ”ruutuvihkomuistiinpanot” perheen arkaluontoisista asioista vaarantavat perheiden oikeusturvan ja nämä rekisterit kulkevat sosiaalitoimen asiakaskirjausten ulkopuolella eikä niitä luovuteta perheille.

Avohuollon tuen tarjoaminen ja koko lastensuojeulutyö tulisi saattaa kokonaan uudelleen arvioitavaksi. Viranomainen määrittelee tällä hetkellä avun tarpeen eikä missään vaiheessa vaivaudu selvittämään avun tarvitsijan tilannetta. Tämä johtaa kummalliseen vallankäytön tilanteeseen, jossa asiakasta uhkaillaan ja valvotaan sen sijaan, että häntä autettaisiin. Lastensuojelun työntekijän arki menee kymmenien, ellei satojen sivujen mittaisten huostaanottoselvitysten tekemiseen ja näytön hankkimiseen vanhempia vastaan.

Varhainen puuttuminen on tuonut mukaan lastensuojelun kriisin

Suomi on saanut YK:n lapsen oikeuksien komitealta suositukset v 1996, 2000 ja 2005. Komitea on kiinnittänyt Suomen valtion huomion kodin ulkopuolelle sijoitettujen ja huostaan otettujen lasten määrän kasvuun sekä vuonna 2000 että 2005 sekä vuonna 2005 erityisesti sijaishuollon lisääntymisen syihin. Komitea on kiinnittänyt huomion tilastotietojen puutteisiin.

Koko yhteiskuntaamme on ajettu ns. varhaisen puuttumisen hankkeita, mikä tarkoittaa nimensä mukaisesti alkuperäisessä ajatuksessaan varhaista ongelmien havaitsemista ja auttamista. Ongelmaksi on varhainen puuttuminen muodostunut, kun auttamisen keinoja ei ole. Lapsen ongelmat usein havaitaan, mutta lapsi ja perhe jää kiertämään luukulta luukulle eikä saa apua. Varhainen puuttuminen on käytännössä vanhempien syyllistämistä, valvontaa ja selän takana toimimista.

Varhaisen puuttumisen menettelytapoihin ja tavoitteisiin on jokaisen kansalaisen hyvä tutustua lukemalla sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2004:7 (Varhainen puuttuminen). Varhaisen puuttumisen keinoin lapsista ja heidän vanhemmistaan kerätään yksilöityä tietoa, vanhemmilta lupaa kysymättä, heidän tietämättään ja heidän kustannuksellaan. Tähän sosiaalitoimi on valjastanut koulut, päiväkodit, terveydenhuollon ja jopa seurakunnatkin. On syytä kysyä, millä oikeudella tietoja kerätään perheistä, kun maassamme kuitenkin on kansalaisten suojana perustuslaki, rekisterilainsäädäntöä, salassapitosäännöksiä sekä viranomaistoiminnasta annettu laki jne.

Kiireellistä huostaanottoa käytetään varhaisen puuttumisen työvälineenä, eikä perheillä ole mitään oikeussuojaa, kun kiireellinen huostaanotto voidaan pitää voimassa peräti 60 päivää ilman, että mikään ylempi taho asiaa tutkisi. Varhaista puuttumista on käytetty kunnissamme jo vuosien ajan ja sinä aikana lasten huostaanotot ovat rajusti lisääntyneet.

Kirja Varpunen-varhaisen puuttumisen malli (Suvi Bouhlal, Taru Heinonen, Teemu Sulaoja) kertoo, kuinka ”lasten kartoituksen tekevät luokanopettajat merkiten lomakkeille oirehtivien lasten määrän ja nimet. Kartoituksista muodostetaan jaottelun pohjalta kaksi kategoriaa, joista toiseen sijoitetaan erityisen vilkkaat ja toiseen taas vetäytyvät lapset. Vetäytyjälasta voisi luonnehtia vaiennetuksi, sillä vallitseva luonteenpiirre ei ole varsinaisesti ujous.” ”Lapset voivat kirjoittaa aineita perhe-elämään liittyvistä aiheista....” Kunnissamme tehdään lapsista myös ns. huolikartoituksia sosiaalitoimen käyttöön. Kaikki tämä tehdään vanhempien tietämättä ja heiltä lupaa kysymättä.

Varhaisen puuttumisen malli kannustaa kaikki lapsen kanssa työskentelevät tahot määrittelemään lapsen käytöstä omista ennakkoluuloista ja lähtökohdista käsin. Se on johtanut lasten luokitteluun ja siihen, että kaikkea erilaisuutta pidetään sairautena (vrt jäljempänä medikalisoinnin ongelma).

Jokainen voi vetää johtopäätökset, minkälaisiin uhkakuviin tällainen toiminta yhteiskunnassa johtaa ja tosiasiassa on jo johtanut, kun näitä hankkeita on vuosien ajan sovellettu kunnissamme. Huostaanottojen määrän valtaisa lisääntyminen ajoittuu juuri siihen ajankohtaan, kun varhaista puuttumista alettiin kunnissa soveltaa. Tällainen menettely on johtanut ilmiantokulttuuriin. Nähtävissä on siten kokonaan muunlainen kehitys kuin mihin ihmisoikeussopimusten periaatteet tähtäävät.

Seuloa (käsite ko. STM selvityksestä 2004:7) osaa kuka tahansa (=lastensuoje- luilmoitukset, syyttäminen ja syyllistäminen). Auttaminen sen sijaan edellyttää korkeaa ammatillista osaamista, pysähtymistä ja asiakkaan kuuntelemista, mutta sitä ei valitettavasti ole tarjolla. Tämän päivän sosiaalitoimen työtavat perustuvat historialliseen asennevammaan, jossa viranomainen kuvittelee osaavansa määritellä lapsen edun ja asiakkaan avun tarpeen. Tässä työssä sosiaalitoimi tukeutuu kaikenlaisiin ammattilaisiin (=lausunnon antajiin) unohtaen maalaisjärjen käytön.

Lastensuojelulain uudistamistyöryhmä on valitettavasti ollut tämän asennevamman pauloissa, kun päin vastoin olisi tullut vakavasti pohtia, kuinka asiantuntijoiden ja viranomaisen valtaa vähennetään ja vanhempien kasvatustyötä tuetaan. Lähtökohtana demokraattisessa yhteiskunnassa tulee olla kansalaisten autonomia ja viranomaisinterventioiden viimesijaisuus tarkoin säädellyillä normeilla.

Yhteiskunnan resurssit käytetään valvonnan myötä virkamiesten palkkoihin, päiväkodeissa ja kouluissa työaika kuluu muuhun kuin varsinaiseen työhön, vanhempien työaikaa kuluu neuvottelusta toiseen juoksemisessa, sen sijaan että kunnat panostaisivat peruspalveluihin.

Sosiaali- ja terveysministeriön tulisi olla erittäin huolestunut siitä, etteivät perheet koe saavansa tukea sosiaalitoimelta, vaan ovat äärimmäisen peloissaan sosiaalitoimen menettelytavoista. Apu perheille löytyy paljon yksinkertaisimmista asioista eli panostuksesta pienempiin päiväkotiryhmiin, koulujen opetuksen laatuun, pienempiin oppilasryhmiin, erityisopetukseen, koulujen kerhotoimintaan, lasten harrastustoimintaa vetävien tahojen tukemiseen, perusterveydenhoitoon, kodinhoitaja- ja lastenhoitoapuun eli kaikkeen muuhun kuin, mitä sosiaalityö tarjoaa. Sosiaalityöhön suunnataan varoja ilman, että työn laatua ja tehokkuutta arvioitaisiin asiakasnäkökulmasta. Kansalaisilla on oikeus vaatia laatua ja vähintäänkin inhimillistä kohtelua, onhan kyse verovaroin kustannetusta viranomaistoiminnasta.

Mitä tekee lastensuojelu?

On syytä kysyä, miksi yhteiskunnassamme on vallalla kuvitelma, että ratkaisu lasten ongelmiin löytyy lastensuojelutyöntekijältä. Hankkiiko lastensuojelu itse itselleen töitä ja asiakkaita? Kenen etua palvelee vanhempien sivuuttaminen lasten asioista ja viranomaisvallan lisääminen?

Lastensuojelun asiakkaina voi olla tänä päivänä jokainen perhe taustoistaan riippumatta. Huostaanottoperheet eivät ole vain päihde- tai mielenterveysongelmaisia perheitä, vaan monella huostaanotetulla lapsella on ehjä perhe ja huolehtivat vanhemmat, jotka ovat hakeneet lapselleen apua.

Koulu on merkittävä ja tärkeä asia lapsen ja perheen elämässä. Tiedossa on, että kuntien panostus perusopetukseen ja sen laatuun ovat hyvinkin erilaisia eri kunnissa, niin myös koulujen tapa toimia (vrt STAKES / oppilashuoltoa koskevat tutkimukset). Erityinen riski joutua lastensuojelun asiakkaaksi on oppimisongelmaisella lapsella (mm. ADHD -, Asperger-lapset, lukihäiriöstä kärsivät, dysfaatikot ym.). Kuntien ongelmana on, ettei päteviä erityisopettajia ole saatavilla, epäpätevät taasen voivat käyttää opetus- ja kasvatusmenetelmiä, jotka saavat aikaan lapsessa huonoa käytöstä. Yläluokkien aineopettajakoulutuksessa on ilmeisiä puutteita pedagogisen valmiuden osalta. Erilaiselle oppijalle olisi usein paras tuki rauhallinen ja pieni luokka.

Oppimisen ongelmat johtavat usein käytöshäiriöihin. Perusopetuslain mukaan koulun ja kodin tulee toimia yhteistyössä lapsen asioissa. Varhaisen puuttumisen hankkeet ovat tuoneet tavan toimia perusopetuslain säännösten vastaisesti eli vanhempien tietämättä ja heidät sivuuttaen lapsen asiasta neuvotellaan oppilashuoltoryhmissä. Sen sijaan, että lasta tuetaan oppimisessa, opettaja tekeekin lapsesta lastensuojeluilmoituksen. Murrosiässä käytöshäiriöt voivat lisääntyä, mikäli oppimisen ongelmia ei ole osattu järjestää kuntoon. Murrosikäisen perhe pääseekin helposti lastensuojelun asiakkaaksi.

Erityisenä ryhmänä mainittakoon adoptiolapset ja maahanmuuttajien lapset. Viranomaisella ei ole useinkaan ole tietoa erityisryhmistä eikä myöskään halua ottaa tietoa vastaan. Adoptiolasten murrosikä voi olla kovin hankala lapsen yhä uudelleen kerratessa hylkäämiskokemustaan. Hän voi päätyä näpistelyyn, karkailuun, epäsosiaaliseen seuraan. Viranomaisen ratkaisu asiaan on huostaanotto ja vanhempien syyllistäminen kasvatustyön epäonnistumisesta. Pahimmassa tapauksessa viranomainen asettuu vanhempiaan vastaan kapinoivan murrosikäisen puolelle lapsen vanhempia vastaan.

Sekä kouluissa että sosiaalitoimessa on havaittavissa vanhempien syyllistämisen kulttuuri. Lapsen ongelmat ovat vanhempien syytä ja aiheuttamia, vaikka kyse voi olla neurologisesta vammasta tai siitä, ettei lapsen oppimisympäristöä ole osattu järjestää kuntoon ja asianmukaiseksi. Kuntien päättäjien ja opetusalan ammattilaisten tulisi tutkia, onko kaikki tehty lapsen kohdalla. Murrosiässä vaikeudet voivat johtaa rikollisuuteen ja päihteiden pariin. Ratkaisua haetaan huostaanotosta, mutta valitettavan usein lapsi jatkaa ”laillisesti” laitoksessa epäsosiaalista käytöstään.

Lasten huoltoriidat tuovat monesti lastensuojelun asiakkuuden. Tuoreessa tutkimuksessa todetaan, että lastensuojelun asiakkuus on yleisempää huoltoriidoissa kuin koko väestössä keskimäärin (Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, lasten huoltoriidat käräjäoikeuksissa, 2007). Prosentuaalisesti kaikista huoltoriitatapauksista asiakkuus oli noin kolmasosalla. Lastensuojelun asiakkuuden todetaan olevan tavallinen, kun huoltajalla on päihdeongelma, mielenterveysongelma tai lapsi on joutunut pahoinpitelyn kohteeksi.

Käytännön työssä on havaittavissa, että hyvin usein lastensuojeulun sosiaalityöntekijä asettuu jomman kumman vanhemman puolelle ja alkaa ikään kuin ajaa tämän asiaa menettäen puolueettomuutensa. Huostaanotettujen lasten kohdalla on havaittavissa, että viranomainen usein myös sotkee vanhempien välejä omalla toiminnallaan tukien omaa huostaanottoratkaisuaan.

Käytännön työssä kohtaa valitettavan usein tilanteen, jossa laitoshoidot aiheuttavat lapselle paljon suurempia päihde- ja mielenterveysongelmia kuin mitä hänellä oli esimerkiksi murrosikäkokeiluina kotona ollessaan. Hallinto-oikeudet eikä korkein hallinto-oikeus eivät tutki tällaisia asioita.

Tuoreessa tutkimuksessa (oikeuspoliittinen tutkimuslaitos, lasten rikolliset teot ja niihin puuttuminen, 2007) todetaan, että murrosikäiset nuoret ovat ryhmä, jonka huostaanotot lisääntyvät voimakkaimmin. Tutkimuksen mukaan lähes puolet (44 %) koskaan sijoituspäätösten kohteeksi joutuneista ensikertalaisista oli kokenut sijoituksen tämän tapahtuman jo ennen virallisen rikosuran alkamista. Edistääkö lastensuojelutyö nuorten syrjäytymistä?

Suomen lakiin tulisi säätää rangaistus- ja vastuusäännökset niiden tapausten varalta, jolloin viranomainen on toiminut laittomasti tai sillä aikaansaadaan jopa vahinkoa nuoren ja tämän perheen elämälle.

Psykiatriset arviot ja moniammatilliset tiimit

Sosiaalitoimi toimii usein yhteistyössä lääkäreiden kanssa. Se tuottaa lääkäreille asiakkaita, mutta myös lääkärin luona asiointi voi tuottaa lastensuojelun asiakkuuden. Nykypäivän toimintatapana on medikalisointi. Kaikki lapsessa lääketieteellistetään, vaikka mm. lapsen oikeuksien yleissopimus kieltää lapsen leimaamisen mielivaltaisesti sairaaksi. Onko yhteiskuntaamme pesiytynyt tuomioistuinjärjestelmän ohelle lastenpsykiatrinen tuomitsemisjärjestelmä?

Lastenpsykiatrien määrä on maassamme kansainvälisesti arvioiden huippuluokkaa. Kaikkea lapsessa ja perheessä arvioidaan lastenpsykiatrien voimin. Käytöshäiriöiset lapset toimitetaan lastenpsykiatrien tutkimuksiin.

Keskussairaaloidemme tutkimustavat ja -menetelmät tulee saattaa arvioinnin kohteeksi, kun lääkärit ovat katsoneet oikeudekseen antaa hoitosuosituksia, joilla lapsi sijoitetaan pitkäaikaisesti laitokseen tai hänen oikeuttaan tavata vanhempiaan ankarasti rajoitetaan.

Sen osalta totean, että ns. terapeuttisen sijoituksen suosittaminen on Suomen perustuslain 19.3 §:n julkiselle vallalle asettamien tavoitteiden vastainen, lastensuojelulain 2.1 §:n vastainen ja lastensuojelulain 9.1 §:n vastainen. Tällainen toiminta ja suositus ei ole myöskään lastensuojelulain 1 §:n hengen mukaista.

Nykypäivän huostaanottoihin liittyy miltei aina psykiatrinen lausunto, olipa lapsen käytöksen syy mikä tahansa. Sosiaalityöntekijät tuntevat suurta kiinnostusta erilaisiin terapioihin ja psykiatrisiin tutkimuksiin ja jopa määrittelevät itse lasten tai vanhempien terveydentilaa ja mielenterveyttä. On havaittavissa, että sosiaalityöntekijät haluavat usein varmistaa huostaanoton lastenpsykiatrisilla lausunnoilla. Hallinto-oikeudet, joissa ei ole olemassa kriteereitä asiantuntijuudelle, hyväksyvät poikkeuksetta kaikenlaiset sosiaalitoimen hankkimat lausunnot.

Olen ollut läsnä neuvotteluissa päiväkodeissa, joissa sosiaalityöntekijä ehdottaa lastenpsykiatrista tutkimusta ”liian ujolle lapselle”. Eräässä tapauksessa terveyskeskuslääkäri kirjoitti lapselle lähetteen lastenpsykiatrisiin tutkimuksiin sosiaalityöntekijän puhelinsoiton perusteella ilman, että oli edes tavannut lasta. Tällä hetkellä sosiaalityöntekijät kertovat odottavansa uuden lastensuojelulain voimaantuloa, koska se sisältää mahdollisuuden lasten tutkituttamiseen ilman vanhempien lupaa pyytämällä siihen hallinto-oikeudelta lupa. Tämä lainkohta uudessa laissa valjastaa hallinto-oikeudet hallinnon jatkeeksi eikä millään tavoin sovellu oikeusvaltioon, jossa on oltava riippumaton tuomioistuinlaitos.

Uusi lastensuojelulaki korostaa moniammatillisia tiimejä ja ns. asiantuntijoiden valtaa. Nämä moniammatilliset tiimit ovat jo vuosien ajan toimineet lapsia medikalisoiden ja luokitellen. Lasten asioita käsitellään salassapitosäännöksistä piittaamatta erilaisissa verkostoissa, tiimeissä, tukiryhmissä, koulujen oppilashuollossa ilman, että vanhemmat ovat niissä mukana tai edes ovat näistä tapaamisista tietoisia (vrt. liitteenä olevan anoreksianuoren tapaus). Tällä tavoin heikennetään vanhempien autonomiaa ja kasvatusvaltaa ja lisätään viranomaisvaltaa, kun suuntauksen tulisi tietysti olla päinvastainen. Näillä keinoin hyvinvointivaltio muuttuu pahoinvointi- ja kontrollivaltioksi.

Terveydenhuollon avohoitovaihtoehdot ovat jääneet kehittämättä, kun maamme psykoanalyyttisesti suuntautuneet lastenpsykiatrit ovat keskittyneet todistelemaan vanhemmat epäkelvoiksi kasvattajiksi esittäen ratkaisuksi lapsen erottamista perheestään. Moniammatillisessa työskentelyssä ei lopulta kukaan ota vastuuta lapsen tilanteesta ja hänestä annetusta lausunnosta.

Psykoanalyyttisesti lapsiin suhtautuvat lastenpsykiatrit luokittelevat lastensuojeluperheet eri tavoin sairaiksi. Erään tunnetun lastenpsykiatrin jaottelua käyttäen heidät voidaan diagnostisoida ulkonäön ja käytöksen perusteella eri ryhmiin. Tämän eri tahoilla asiantuntijana toimineen lääkärin mukaan siisteistä perheistä käytetään nimitystä ”kovat ja kiiltävät” ja niissä on keskeisenä tunteena häpeä ja niissä valehdellaan. ”Vanhemmista, joilla on usein villapaita ja jotka ovat lihavia käytetään nimitystä ”pehmeät ja pörröiset”. Näissä perheissä on kypsymätöntä rakkautta, kotieläimiä ylenmäärin ja niissä rahat loppuvat usein ennen tilipäivää. Lastensuojeluperheissä ja erityisesti romaniperheissä valehtelu on äärimmäisen yleistä."

Veronmaksajain rahoilla maamme sosiaalialan työntekijät käyvät kuuntelemassa tällaisia oppeja omaksuen sosiaalityöhön vanhempia ylenkatsovaa ja loukkaavaa asennetta. Ei ole mikään ihme, että sosiaalitoimi suhtautuu asiakkaisiinsa kuin sairaisiin, jotka on hoidettava sen sijaan, että he antaisivat perheille palveluja, jotka heille lain mukaan kuuluvat. Erityisen huolestuttava on tilanne, mikäli hallinto-oikeuden asiantuntijajäsenenä toimii tällaisen oppisuunnan edustaja.

On huolestuttavaa, että lastensuojeluperheet nähdään vain erilaisten teorioiden, tutkimusten ja hankkeiden kautta. Maassamme on tehty valtava määrä erilaista tutkimusta (vrt. www.stakes.fi) lapsista ja nuorista. Siitä huolimatta ensiarvoisen tärkeä tutkimus puuttuu siitä, mistä kodin ulkopuolelle sijoitettujen yli 15 000 lapsen ryhmä koostuu ja mitkä ovat olleet todelliset huostaanoton taustalla olleet syyt. Tämän peruskysymyksen selvittäminen olisi ollut tärkeää, ennen kuin uutta lakia edes ryhdyttiin valmistelemaan.

Sen sijaan maassamme tehdään tutkimusta ns. näennäistiedon hankkimiseen, jotta voidaan todistella huostaanottojen oikeutus (vrt. tutkimus alkoholistiperheistä). Näillä tutkimuksilla ei valitettavasti ole mitään yhtymäkohtia todellisen elämän kanssa. Oikeusvaltiossa tällainen toiminta ja tutkimustyö on vaarallista, kun sen avulla estetään asioiden kyseenalaistaminen ja avoin selvittely. Käytännön tasolla tällainen toiminta heijastuu sosiaalityöntekijöiden käytökseen, mm. huostaanotolla uhkaaminen katsotaan oikeutetuksi toiminnaksi. Sosiaalityöntekijät tietävät, ettei perheillä ole mitään oikeussuojakeinoja eikä uusi laki tuo mitään parannusta asiaan.

Maassamme tulisi tehdä puolueeton tutkimus siitä, kuinka monen huostaanoton ja kodin ulkopuolelle sijoituksen takana on psykiatrinen lausunto ja mikä on sen laatu. Tutkimus voisi paneutua myös keskussairaaloidemme lastenpsykiatristen osastojen toimintatapoihin, kun lapset eristetään vanhemmista tapaamisia usein ankarasti rajoittaen ilman, että asiassa annetaan valituskelpoista päätöstä. Samalla voitaisiin tutkia, kuinka moni lastenpsykiatriselle osastolle joutunut lapsi päätyy lastenkotiin / palautuu kotiinsa.

Puolueettoman tutkimuksen ansaitsisi myös, kuinka monen psykiatrisella syyllä huostaan otetun lapsen taustalla on esimerkiksi epäpätevä opettaja, erityisopetuksen puute tai muut peruspalvelujen saantiin liittyvät ongelmat. Tämä tutkimus voisi paneutua tutkimaan myös lastenpsykiatrien ja lastensuojelulaitosten mahdollisia yhteistyökuvioita, samoin kuin raha-automaattiyhdistyksen varoja nauttivan Pelastaa Lapset ry:n roolia huostaanottoasioissa toisaalta kuntien sosiaalilautakuntien avustajana ja toisaalta sijaisperhetoimintaa ja adoptiovälitystä hoitavana yhdistyksenä. Tämän lastensuojelujärjestön rooli on erityisen arveluttava, kun taustalla ovat kaiken aikaa taloudelliset intressit. Huostaanottojen lopettamisoikeudenkäynneissä on havaittavissa, että sijaisperheille annetaan väärää tietoa huostaanotetusta lapsesta lupaamalla se perheelle "omaksi".

Sijaishuollossa olevan lapsen vuorokausihinta vaihtelee. Lapsen saatua erityislapsen leiman vuorokausihinta voi kohota jopa yli 400 euron. Tämä määrä on yli 12000 euroa kuukaudessa. Mitä tällä rahalla saataisiin perheille tai vaikkapa päiväkodeille tai kouluille?

Yhteydenpito läheisiin

Lain 24 §:n mukaan lapselle on turvattava tärkeät, jatkuvat turvalliset ihmissuhteet ja hänellä on oikeus tavata vanhempiaan ja muita läheisiä ja pitää heihin yhteyttä.

Lastensuojelulain 25 §:n mukaan lautakunta voi rajoittaa lapsen oikeutta tavata vanhempiaan ja muita hänelle läheisiä henkilöitä sekä pitää heihin yhteyttä, jos siitä on ilmeisen selvästi vaaraa lapsen kehitykselle tai turvallisuudelle tai jos se on välttämätöntä vanhempien, sijaisperheen, laitoksen muiden lasten tai laitoksen henkilöstön turvallisuuden vuoksi.

Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus turvaa niin ikään perheenjäsenten oikeuden yhteydenpitoon. Ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaan jokaisella on oikeus nauttia perhe-elämäänsä kohdistuvaa kunnioitusta, eivätkä viranomaiset saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen paitsi silloin kun laki sen sallii ja se on demokraattisessa yhteiskunnassa tarpeellista muun ohella terveyden tai moraalin suojelemiseksi tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.

Lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 9 artiklan 3 kohdan mukaan sopimusvaltiot kunnioittavat vanhemmastaan tai vanhemmistaan erossa asuvan lapsen oikeutta ylläpitää henkilökohtaisia suhteita ja suoria yhteyksiä kumpaankin vanhempaansa säännöllisesti, paitsi jos sen on lapsen edun vastaista.

Yhteydenpito-oikeus sijaishuollossa on lastensuojelulain 24 §:ssä säännelty oikeus, jonka rajoittaminen voi tapahtua vain lain 25 §:ssä sanotuilla syillä. Näillä säännöksillä turvataan perutuslain 10 §:ssä taattua yksityiselämän suojaa. Yhteydenpidon rajoittamisessa on kyse puuttumisesta perhe-elämän suojaan. Viranomaisella on perustuslain 22 §:n nimenomaisen säännöksen perusteella velvollisuus toteuttaa perus- ja ihmisoikeudet.

Lasten asema laitoksissa

Lapsen oikeus pitää yhteyttä läheisiinsä on turvattu nykyisenkin lastensuojelulain säännöksillä. Ongelmana on, ettei viranomainen noudata lakia eikä lapsella tai vanhemmilla ole oikeussuojakeinoja. Yhteydenpidon rajoittamispäätös ja siitä valittaminen eivät todellisuudessa ole mikään keino turvata lapsen tapaamisoikeus. Valitusasian käsittely on äärimmäisen hidasta (lautakunta-hallinto-oikeus-korkein hallinto-oikeus). Käytännössä lapset ovat vailla oikeussuojaa ja heillä ei ole keinoja puolustautua epäasiallisia rangaistuksia vastaan.

Ongelmana on myös ne lastensuojelulaitokset, jotka käyttävät psykoanalyyttisesti suuntautuneita lastenpsykiatreja työnohjaajinaan. Lapsia ”terapoidaan” siten, että heidän biologisia vanhempiaan mustamaalataan lapsille ja yhteydenpito läheisiin estetään joko kokonaan tai rajoitetaan ankaralla tavalla. Hyvällä syyllä voi kysyä, kuinka paljon mielenterveysongelmia itse huostaanotto ja sosiaalityöntekijöiden toimintatavat aiheuttavat lapsille ja heidän läheisilleen. Liian monen lapsen perusopetus ja terveydenhoito on rempallaan. Erityinen huolenaihe on, että laitoslapset eristetään normaalielämästä.

Tärkeimpiä asioita laitoksiin sijoitettujen lasten oikeusturvan parantamisessa on puolueettoman tutkimuksen teettäminen siitä, mitkä ylipäänsä ovat olleet tosiasiasialliset huostaanoton (ja avohuollon sijoituksen) perusteet. Hallintotuomioistuinten käsittelytavassa on huomattavia puutteita ja kansalaisen oikeusturvaa loukkaavia tekijöitä (kuten edellä selostettiin).

Tutkimuksen tavoitteena tulisi olla mahdollisimman monen huostaan otetun lapsen palauttaminen kotiinsa eli tulisi lähteä Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaisesta perheen jälleenyhdistämisen periaatteesta.