Ensi- ja turvakotien harharetki

Maassamme elää kodin ulkopuolelle sijoitettuna noin 16 000 lasta. Keskimääräinen vuorokausihinta sijoituksissa on noin 200 euroa, joten kyseessä on huomattava liiketoiminta.

Huostaanotot ovat lisääntyneet kiihtyvällä vauhdilla sen jälkeen, kun kuntiimme on ajettu ns. varhaisen puuttumisen malli. Varhaisen puuttumisen sanotaan olevan tuen antamista ajoissa, ennen kuin lapselle syntyy peruuttamattomia vaurioita. Käytännössä varhainen puuttuminen näyttäytyy leimaamisena, luokitteluna, suvaitsemattomuutena ja seulontana, kun puuttumisen ideologia perustuu huolen tuntemiseen eli täysin subjektiiviseen ilmiöön.

Talentia -lehti 6/08 antoi vastauksen siihen, miksi tietynlainen juttutyyppi huostaanottoasioissa on lisääntynyt. Varhainen puuttuminen näyttäytyy vauvoihin kohdistuvana huostaanottona, kun puuttumisen ajatuksen tulisi olla äidin varhainen tukeminen.

Uusi lastensuojelulaki perustuu varhaiselle puuttumiselle. Kun lastensuojeluilmoituksen tekemisen kynnystä on alennettu, lastensuojelu on ajettu kriisiin. Sosiaalitoimi täyttyy huoli-ilmoituksista ja työntekijät mieltävät lapsen poisottamisen auttamiseksi.

Yhteydenotto sosiaalitoimeen käynnistää tavallisesti moniammatillisten verkostojen päättymättömät palaverit, mutta vain harvoin lapsi saa tarvitsemansa avun. Auttamisen ongelma kiteytyy nähdäkseni kuntien työntekijöiden kapea-alaiseen hallinnonalatyöskentelyyn, jossa kukin sysää vastuun toiselle ammattilaiselle. Sosiaalitoimen työtapana on hankkia eri tahoilta lausuntoja, jotta se voi todistella omat näkemyksensä ja samalla vierittää vastuun muualle.

Eräässä tapauksessa (jossa kyse ei ollut päihdeäidistä) äidin lastensuojelun asiakkuus oli alkanut koulunkäyntiin liittyvistä vaikeuksista. Sosiaalityöntekijä piti äitiä kykenemättömänä huolehtimaan syntyvästä vauvastaan ja painosti häntä luovuttamaan vauvan pois. Syyksi työntekijä esitti äidin omat lapsuudenaikaiset kokemukset (äiti itse piti kotiaan hyvänä).

Sosiaalitoimi pyysi myös ensikodilta lausunnon. Ensikoti toteaa, että ”äiti ei kykene turvaamaan lapsen turvallista kasvua ja kehitystä ja sijoitus muualle hoitoon on välttämätön”. Äidin kanssa toiminut terapeutti sen sijaan arvioi äidin vanhemmuudessa useita hyviä puolia ja havaitsi innon oppia uudessa elämäntilanteessa. Ensikoti ei lausuntoa antaessaan edes keskustellut äidin kanssa työtä tehneen terapeutin kanssa.

Ensi- ja turvakotien antamissa lausunnoissa on useimmiten kyse äidistä, joka sosiaalitoimen painostuksesta ja huostaanottouhan alla suostuu menemään ensikotiin. Sosiaalitoimi luonnollisesti antaa ensikodille ennakkotiedot äidistä ja tämän puutteista. Tälle pohjalle sitten rakentuu vanhemmuuden arviointi. Yleensä äiti ei edes tiedä, että ensikodin tarkoitus onkin vanhemmuuden arvioiminen, eikä tukeminen.

Talentia -lehdessä ollut puutu kun.. -lista ohjaa kiinnittämään huomion vauvan oireisiin. Lopussa on kuin ohimennen huomautus, ettei mikään yksittäinen oire merkitse suuntaan tai toiseen. Riittääkö se suojaamaan virhediagnooseilta?

Kun oma huomio siirtyy etsimään listan mukaisia oireita vauvasta, on jo heilahdettu pois äidin ja vauvan vuorovaikutussuhteen tukemisesta.

Sosiaalitoimen ennakkotiedot ohjaavat etsimään vikoja äidistä.

-Ahaa, vauvan kasvoilla häilähti hymy, mutta käänsikin sitten katseen pois. Ja kas, nyt imee nyrkkiä. Johtopäätös: laiminlyöty vauva, vakavia traumoja. Vaan jospa vauvan hymyilyn keskeyttikin kauempaa kuulunut hälyääni, joka jäi itseltäni huomaamatta, ja hän kääntyi ääntä kohti? Jos nyrkin sovittaminen suuhun onkin samaa löytöretkeä kuin kaikkeen muuhunkin suun välityksellä tutustuminen, minkä kädet tavoittavat?

Arvion tekijää ohjataan epäilemään äitejä: "Äiti voi teeskennellä ja vastata kysymyksiin niin kuin arvelee, että häneltä odotetaan. Vauvojen käytös kertoo enemmän." Eikö ole aivan ymmärrettävää, että tarkkailutilanteessa ihmiset pyrkivät vastaamaan odotusten mukaan? Jos on kyse ensi kertaa äidiksi tulleesta, on aivan luonnollista, että hän etsii vielä omaa tapaansa olla äiti.

Jo pelkkä tarkkailu voi häiritä äiti-lapsi -suhteen muodostumista, tukemiseksi tarkoitettu taitamaton puuttuminen myös. Äiti joutuukin miellyttämään ulkopuolisia sen sijaan, että saisi keskittyä vauvaan rennosti ja huolehtimatta muusta. Entäpä huostaanottouhan alla tai kriisissä elävä ensi- ja turvakotiin turvautuja? Onko hänen vanhemmuutensa arvioiminen edes eettisesti oikein?

Miksi ylipäänsä vauvojen hymyjä ja äännähdyksiä aletaan kerätä ja tulkita laiminlyöntioireiksi? Miksei rohkaista ja kiitetä äitejä ja luoda turvallista ilmapiiriä, jossa uskaltaa kysyä ja keskustella? Puutu kun -lista kirjaa koko joukon oireita, joita tarkatessa kuka tahansa voi joutua epäiltyjen listalle.

Vanhemmuuden ja vuorovaikutuksen suomalaista standardia ei ole tieteellisesti asetettu, vaan näkymä asiaan on katsojan silmässä. Kyse on siis puoskaroinnista ja väärien positiivisten löydösten vaara on suuri. Niiden takia voi lapsi joutua väärin perustein erotetuksi vanhemmistaan. Ensikotien alkuperäinen tarkoitus huomioiden voi syystäkin kysyä, miten tällaisen toiminnan eettisyys on punnittu. Eikö ensikodeille kuulu nuorien äitien ja perheiden tukeminen ja tukitoimien suunnittelu? Miksi se on lähtenyt harhailemaan sosiaalitoimen matkaan? Miksi se ylipäänsä arvioi vanhemmuutta, eikö pelkkä tukeminen riitä? Eikö äitiys ole mahdollisuus, johon nuorella äidillä on oikeus saada tukea?