Silmukka kiristyy

Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen tulisi tuntea syvää huolta suunnitteilla olevista lasten ja nuorten valvonnan keinoista. Varhaiseen puuttumiseen pitäisi saada uusi keino tunnistamaan ongelmalapsi. Kahden viranomaisen huolestuminen johtaisi ”hälytykseen” (HS 11.9.).

Ennen kuin suunnittelijoiden annetaan jatkaa nuorison tasapainoisen kehityksen vaarantamista, pitäisi pohtia, mistä varhaisessa puuttumisessa on kyse. 2000 -luvulta on kertynyt riittävästi näyttöä siitä, että sillä on aikaansaatu lastenkotiyrittäjien liiketoiminnan kukoistus, ei sen sijaan tukea lapsille.

Kannattaisi pohtia myös asenteita. Ovatko lapset todella niin pahatapaisia, että tällainen ilmiantojärjestelmä on syytä ottaa käyttöön? Onko ylipäänsä valvonta ja pakkokeinot oikea tapa kasvattaa nuoria?

Viimeisen kymmenen vuoden ajan maamme kuntiin on ajettu varhaisen puuttumisen huoli puheeksi -koulutusta. 1.1.2008 voimaan astunut lastensuojelulaki pohjaa tälle ajatukselle. Puuttuminen kyseenalaistaa vanhempien kasvatuskyvyn ja perustelee näin kasvatusvallan siirtoa viranomaiselle. Sen tarkoituksena kerrotaan olevan ongelmien varhainen havaitseminen ja avun antaminen, mutta käytäntö on osoittanut, että huolen työtavat keskittyvät yksinomaan tyypittelemään ja leimaamaan lapsia. Lapsesta on tullut tarkkailun kohde päivähoidossa, terveydenhoidossa ja koulussa. Huoli-työntekijät seulovat lapsia huoliluokkiin subjektiivisten havaintojensa perusteella, mututuntumalla. Kunnissamme tehdään huolikartoituksia ja Stakes on v. 2001-2002 huolikartoittanut  n. 30 000 lasta.

Huoliluokittelun kehitelleet tutkijatkin ovat ilmaisseet hätähuutonsa lasten leimaamista vastaan. Suunnitelmat ovat ristiriidassa uusimpien tutkimustulosten kanssa, joiden mukaan huostaanotetut lapset ovat syrjäytyneitä. Teini-iässä laitoshoitoon sijoitetuista pojista oli 23-24 -vuotiaana neljäsosa oli joko työttömänä tai eläkkeellä.

Varhainen puuttuminen on epäonnistunut, lapset eivät ole saaneet sellaista tukea elämälleen, joka olisi mahdollistanut oman paikan löytämisen yhteiskunnassa. Lapsiperheitä tukevia peruspalveluja on ajettu alas, ja lastensuojelun ns avohuollon tukitoimia ei ole olemassa. Valvonnan keinoja kehitetään, mutta auttamisen keinoja ei. Huolen oikeaksi todisteluun on kehitelty kirjava joukko erilaisia keinoja, joilla maailman terveimmistä suomalaisvauvoista saadaan puristetuksi sairaita koululaisia.

Lapsesta etsitään jo pienestä pitäen kiintymyksen ja vuorovaikutuksen häiriöitä, psykiatrista diagnoosia, häntä juoksutetaan perheneuvolassa, lastenpsykiatrilla, häneen kohdistetaan kiinnipitoa, eristämistä, uhkailua, alistamista ja pakkoa. Moniammatilliset tiimit kokoontuvat hänen asioissaan. Ei ole osoitettu, että näistä keinoista olisi mitään hyötyä lapselle, päin vastoin usein vain haittaa. Sen sijaan pieni ja rauhallinen päivähoitoryhmä ja koululuokka, hyvät harrastukset ja ennen kaikkea kannustava ja myönteinen, vanhempien kanssa yhteistyössä toimiva opettaja ovat monen lapsen pelastus.

Maamme päättäjät elävät harhassa, että apu lapselle löytyisi lastensuojelun työntekijän käsistä. Lastensuojelun apu on lapsen ottaminen pois kodistaan. Tämän harhakuvitelman myötä tässä ihmiskokeessa liian monen lapsen elämä on mennyt pilalle, ja hän on joutunut sijaishuollossa oloihin, joista hänet pitäisi huostaanottaa. Ei suinkaan ole kyse siitä, että lapsi saa apua liian myöhään tai aikaisin. Kyse on siitä, ettei ylipäänsä auttamisen taitoa ole olemassa.

Huolirekisteri tuottaa ja muodostaa ns. vääriä positiivisia löydöksiä, jotka ovat vakava oikeusturvaongelma lapselle ja perheelle. Sen ainoaksi anniksi jää yhä uusien lasten huostaanotto ja lastenkotien liiketoiminnan kasvutavoitteiden lisääminen.